Yhdeksän ensikosketusta kuluneelta opiskeluvuodelta

Neljäntenä opiskeluvuonna:

Kotiutin potilaan päivystyksestä. Pidän paljon päivystysharjoitteluista. Niissä pääsee tutkimaan potilaita omatoimisesti, mutta ohjaaja on kuitenkin koko ajan lähellä ja vastaa hoitopäätöksistä. Yleensä kuvio menee kutakuinkin niin, että päivystyslistalta valitaan tulosyyn perusteella sopiva potilas, jonka kandi menee haastattelemaan ja tutkimaan omatoimisesti. Sen jälkeen palataan kertomaan olennaiset löydökset ohjaajalle. Ohjaajan kanssa määrätään tarvittaessa lisätutkimuksia ja usein ohjaaja käy jossain vaiheessa myös itse tutkimassa potilaan uudelleen. Opiskelijan kannalta järjestely tuntuu jokseenkin pomminvarmalta. Jos itseltä menee jotain ohi, ohjaaja sen varmaankin hoksaa. Vastuuta on myös mahdollista pakoilla seniorin selän takana: minä olen vain opiskelija ja kohta oikea lääkäri tulee tutkimaan tämän potilaan. Yhden kerran kuitenkin kävi niin, että sain kotiuttaa tutkimani potilaan itse, ohjaaja ei siis tullut katsomaan potilasta vaan luotti minun tekemääni haastatteluun ja tutkimukseen. Kyseessä ei ollut erityisen monimutkainen saati henkeä uhkaava tapaus, mutta tulihan siitä aika mukava olo, että minuun luotettiin sillä tavalla. Arvatkaapa silti, jäinkö miettimään potilaan kohtaloa moneksi päiväksi! Entä jos hänet kiikutetaan paareilla päivystykseen seuraavana päivänä, kun kandinpahanen ei ole tajunnut jotain olennaista asiaa? Tosiaan, kun tulevaisuudessa teen töitä lääkärinä, minun täytyy olla varma jokaisesta potilaasta, jonka palautan takaisin kotiin potemaan ja paranemaan.

Pidin poliklinikkavastaanoton. Sinulla on valkoinen takki, stetoskooppi ja terveyssandaalit, kaikki lääkärin ulkoiset tunnusmerkit omaa vastaanottohuonetta myöten. Avaat oven ja kutsut potilaan käytävältä sukunimellä. Ohjaat hänet istumaan, haastattelet ja tutkit, annat ohjeita. Toki potilas tietää, että olet opiskelija ja toki seniori saapuu vastaanoton päätteeksi ja tarkistaa, että kaikki on kohdallaan. Mutta kyllä minä poden huijarisyndroomaa vielä pitkään.

Löysin sivuäänen sydämestä. Sydänäänien kuuntelu stetoskoopilla eli auskultointi kuuluu potilaan perustutkimukseen. Yleisin tilanne on tietysti se, ettei auskultoidessa kuulu mitään poikkeavaa. Kardiologian opinnoissa meille osoitettiin kuunneltavaksi potilaita, joilla oli jokin tiedossa oleva sivuääni sydämessä, jotta oppisimme miltä ne kuulostavat – mutta on tietysti eri asia etsiä ääntä, kun tietää sen olevan olemassa. Eräässä harjoittelussa löysin kuitenkin selvän sivuäänen potilaalta, jolla ei ollut ennalta tiedossa olevaa sydänsairautta, ja potilas ohjattiin jatkotutkimuksiin. Se oli korvia avaava kokemus, pieni askel lääketieteelle mutta suuri askel kandille.

Potilas kuoli. Harjoitteluviikolla kohtasin vuodeosastolla ensimmäisen kerran kuolevan potilaan. Seuraavana päivänä hän oli poissa. Se oli vaatimaton kuolema vailla saattajia, mutta en sano että se oli huono kuolema. Hän sai huolenpitoa ja oloa helpottavat lääkkeet ja hiipui hiljaa pois.

Monikulttuurinen kohtaaminen. Tämä tapahtui terveyskeskusharjoittelussa. Pidin vastaanottoa, johon saapui maahanmuuttajanainen puolisonsa, vauvansa ja tulkin kanssa. Tulosyyksi oli merkitty hengenahdistus, mutta pian kävi ilmi, että vaivaa oli monenlaista muutakin. Perhe oli tullut Suomeen vasta jokin aika sitten, eikä potilastietojärjestelmässä ollut juurikaan esitietoja saatavilla. Tämä saattoi olla hankaluudestaan huolimatta tk-jakson hyödyllisin kohtaaminen, sillä kielimuuri ja kulttuurierot ovat terveydenhuollossa arkipäivää.

Osallistuin lääkäripäiville. Tänä vuonna pääsimme neloskurssilaisina ensimmäistä kertaa mukaan tammikuussa järjestettäville lääkäripäiville. Kutsuja myös muihin tilaisuuksiin on alkanut tipahdella sähköpostiin tihenevään tahtiin. Erityisesti vuokralääkärifirmat kiinnostuvat opiskelijoista opintojen tässä vaiheessa ja moni on jo tehnyt sopimuksen viidennen vuoden jälkeisen kesän töistä.

Intuboin. Anestesian harjoitteluviikko oli käytännön taitojen suhteen vuoden hyödyllisin. Intubointi oli yksi viikon päätavoitteista, se tarkoittaa siis putken viemistä nukutetun tai tajuttoman potilaan henkitorveen, mikä vaatii kohtalaista taitoa. Onneksi harjoittelupaikassani sai treenata paljon myös larynxmaskin laittoa, kyseessä on siis toinen tapa varmistaa potilaan hengitystie ja sitä minä ensisijaisesti akuuttitilanteessa käyttäisin. Myös toinen peikko, kanylointi eli suoniyhteyden avaaminen tuli selätettyä tällä jaksolla. Kolmosvuonna sitä oli harjoiteltu kerran kurssikaveriin, mutta vasta nyt pääsi oikeasti hankkimaan rutiinia tekemällä toistoja toiston perään. Opin myös sanonnan: ”Kymmenen ensimmäistä kertaa ovat vaikeimmat – hoida ne siis pian alta pois.”

Sanelin potilastekstin. Sanelu on tarkoitettu nopeuttamaan lääkärin työtä, mutta minulla meni sen tekemiseen kolme kertaa niin pitkä aika kuin tekstin kirjoittamiseen olisi kulunut. Harjoitus varmasti auttaisi, mutta meidän opiskelijoiden pitää yleensä kirjoittaa kaikki tekstimme, jotta ohjaaja voi ne tarkistaa ja tarvittaessa korjata niitä. Vuoden aikana olen kirjoittanut mukavan määrän alkuarvioita, päivittäismerkintöjä, lähetteitä ja epikriisejä – tämä ihanuus on olennainen osa lääkärin työtä.

Jaoin huonot uutiset. En joutunut itse kertomaan huonoja uutisia mutta olin läsnä, kun potilas sai ne kuulla. Vastaanotolla ihmiset ovat usein hämmentävän rauhallisia, mutta voin aavistaa, että kotiin päästyä tilanne on toinen. Itselläni on tapana eläytyä potilaan tilanteeseen ehkä vähän liikaakin. Empatia on hyvä asia mutta myös ammatillisuus on säilytettävä, jotta voi olla tukena potilaalle.

Huomenna on viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa. Kuten olen aiemmin instagramin puolella kertonut, aion nyt pitää pienen tauon opiskeluista: ainakin ensi syksyn, todennäköisesti kokonaisen välivuoden. Teen sen pienellä haikeudella, sillä ensinnäkin harmittaa jättäytyä pois ihanasta pienryhmästäni, jossa olemme kannatelleet toisiamme nämä kuluneet kaksi klinikkavuotta. Ensi vuonna tulisivat myös itseäni erityisesti kiinnostavat naisten- ja lastentautien kurssit, ja jos olisi jaksanut painaa vielä viidennen vuoden tähän putkeen, olisi työmarkkinoiden suhteen huomattavasti mielenkiintoisemmassa asemassa. Mutta tein jo alkuvuodesta päätöksen, etten tässä vaiheessa kiirehdi eteenpäin, vaan teen loppuopinnot kevyemmässä tahdissa, perhe, työ ja oma jaksamiseni huomioiden. Aion kyllä ilmoittautua läsnäolevaksi myös ensi vuodelle ja tarkoitus olisi tehdä mm. syventävien opintojen tutkielma, joka on lääkiksen gradua vastaava mutta suppeampi kirjallinen työ, joitain valinnaisia kursseja ja yksi muukin opiskelujuttu, josta lisää myöhemmin…

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Olipa mielenkiintoinen juttu! Kiitos jakamisesta. Itseäni kosketti kun kirjoitit, että eläydyt ehkä liiankin voimakkkaasti potilaan tilanteeseen,, ja että pitäisi osata säilyttää tietty ammatillisuus. Oletko hankkinut itsellesi työnohjausta? Jaksamisen kannalta hyvä asia, ja ammatillisuuden näkökulmasta tärkeä foorumi tutkia työtään ja sen sisältöä. Mukavaa kesälomaa ja menestystä opinnoissasi!

    • En tiedä mutta aavistan, että ajan mittaan työelämässä nahka paksunee ja potilaiden tilanteeseen oppii ottamaan etäisyyttä. Ehkä. Jos näin ei kävisi ja työssä jaksaminen olisi vaarassa, työnohjaus olisi varmasti tarpeen. Pitääpä lukea lisää aiheesta, kiitos vinkistä!