Onpa kiva, että löysit tänne ja jätit kommenttia! Olen seurannut blogiasi (tai niitä molempia) jo pitemmän aikaa, ja tunnut ihmiseltä, jonka kanssa minulla on paljon yhteistä – mutta sitten myös tämä fundamentaalinen ero 😀 Blogisi välityksellä elämäsi on vaikuttanut juuri niin ihanalta kuin tässä kuvailet, ja ehkäpä vantaalainen perheenäiti on siinä kohtaa tuntenut kateuden pistoksen – vai onko se nykyään enemmänkin haikeutta. Sillä asia taitaa olla juuri niin kuin sanot: olette nyt niin onnellisia, että muutosta ei tee mieli. Lapsen saaminen ON iso muutos, ja vaikeinta on ehkä se, että se on niin peruuttamaton, arvaamaton ja kertakaikkinen muutos eikä mikään pehmeä lasku uuteen elämänvaiheeseen. Minulle se oli vaikea sen vuoksi, että lähdin äitiyteen kertakaikkisen valmistautumattomana ja ehkä vähän hetken mielijohteestakin. Olen utelias ihminen, ja kun aika oli sopiva, päätin kokeilla vanhemmuutta. Mutta ei vanhemmuutta kokeilla! En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa, saati viettänyt päiväkausia pikkulasten seurassa. Minulla oli aika ruusunpunaiset kuvitelmat siitä, miten juna kulkisi niin kuin ennenkin lapsesta riippumatta. Sinulla on jo nyt paremmat lähtökohdat, sillä tiedät että lapsen saaminen on muutos nykyiseen.
Jos yhtään lohduttaa (hmm) niin lapsen saamisesta ja siihen liittyvästä onnellisuuden laskusta on ihan tutkimustietoa: se sanoo, että noin kahden vuoden kuluessa lapsen syntymästä vanhempien onnellisuus on palautunut lasta edeltävälle tasolle 😀 Itse allekirjoitan tämän kutakuinkin. Vauva- ja taaperovuodet ovat kokonaisvaltaisuudessaan raskaita, mutta vähitellen entisistä tavoistaan alkaa saada paloja takaisin ja sopeutuu uuteen – oppii nauttimaankin siitä. Elämään tulee uusia ilon aiheita. Mutta sitä rannatonta aikaa, joka oli ennen lapsia, ei saa takaisin.
Tämä kirjoitus on kesältä 2014, joka – kuten varmaan aiemman kirjoitukseni perusteella tiedätkin – oli ns. aallonpohja. Moni asia on nyt paremmin. Jo nyt! Takana on kuusi vuotta äitiyttä, ja se kahden aikuisen huoleton elämä, jonka perään aiemmin haikailin, on muuttunut kauniiksi mutta haalistuneeksi muistoksi. Uusi unelmani on perhe-elämä, jossa on aikaa myös introverttiäidin ajatuksille. Olen tietoisesti muovannut elämääni siihen suuntaan ja onnistunutkin kohtalaisesti. Olen todella onnellinen kahdesta pojastamme ja olen onnellinen myös siitä, etten lykännyt lapsiajatuksia lähelle neljääkymppiä. Raksa- sun muut hommat olisin kyllä jättänyt vähemmälle perheen perustamisen yhteydessä.
Sinä ja miehesi teette tietysti päätökset itse, eikä teillä ole kiirettä! Tuossa ylempänä taisin kommenteissa kirjoittaa, että uskon, että olisin voinut elää onnellisen elämän myös lapsettomana. Viiden pennin viisaus: onnelliseen elämään on monta tietä, ei vain yksi.

Ja nyt pitäisi hankkia lapsia. Koska kello on jo paljon. Tarvitsen kymmenen vuotta lisää! Tiedän, etten voisi kuvitella keski-ikäistyväni, täyttäväni 50, harmaantuvani, ilman perhettä. Tiedän että haluan perheen, lapsia. Mutta sitten joskus. En vielä, apua en vielä! Koska tuntuu että, kauheaa kai sanoa, että kaikki menee pilalle! Kaikki on niin hyvin että mikä tahansa muutos vie alas. Näin iso muutos, mistä niin monet puhuvat kuten sinäkin olet kokenut, että elämä tuntuu ilottomalta, ei voi kuin viedä nykyistä tilannettamme huonompaan suuntaan.

Miten siihen ryhtyy? Miten siihen ryhtyy ainakaan ilman minkäänlaista primitiivistä vauvakuumetta, sitä niin monen naisen kaiken järjen äänen voittavaa pakkoa saada olla vanhempi? Minulla ei sitä ole. Eikä miehelläni saati.

En halua luopua elämässäni mistään, en ainakaan sen suurimmista iloista, joista jokaisen lapsi tuntuisi vievän (voiko näin rumasti edes sanoa?) Miten ihmeessä tämä tilanne pitäisi ratkaista. Sitä en tiedä, ja se tuntuu kaatuvan välillä päälle.

Kiitos kommentista. Tänään on täälläkin ollut vähän heikompi päivä (tai oikeastaan jo useampi peräkkäin) ja kesäiset ajatukset ovat nousseet mieleen. Väsy. Kyllä tässä tavallaan ymmärtää mistä downsiftaamisessa on kyse? Olisipa se vain niin yksinkertaista miltä kuulostaa.

Luulen kuitenkin, ettei pienissä tiloissa olisi perheen kanssa välttämättä helpompaa. Mulla on kokemusta siitäkin. Pienessä asunnossa sotku täyttää hetkessä koko kodin. Isossa pystyy yleensä pitämään edes jonkin paraatipaikan siedettävässä kunnossa. Mutta siivoamiseen menee kyllä kohtuuttomasti aikaa.

En ole ikinä ajatellut tuota Pave Maijasen biisiä noin, mutta nyt kun sanoit niin… Laitoin sen soimaan heti tämän kommentin luettuani ja se vähän helpotti. Jaksamista sinne, uskotaan siihen, että helpommat päivät ovat vielä edessä.

Pave Maijasen Ikävä kuvaa ikävääni johonkin mitä kaipaan, mutta en varmaan koskaan enää saa. Niin kaunis laulu. Näihin sanoihin ja tunnelmiin.

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä

Meillähän on paljon yhteistä. Mun graduni valmistui niin ikään esikoisen kanssa äitiyslomalla, mutta maisterin papereista puuttuu nolosti vain muutama kurssi. Kun pakottavaa tarvetta valmistumiseen ei ole ollut, se on jäänyt. Kaiken muun jalkoihin, sanottakoon. Jokohan tämä olisi se syksy, kun tsemppaan asian suhteen.

Ja nuo projektit. En edes muista, millaista elämä olisi ilman ”projektia”. Tällä hetkellä niitä on hieman liian monta, mieli halajaisi aina vain lisää.

Uskon kyllä, että nyt mennään helpompaan suuntaan, varmasti teilläkin. Tuossa yllä kirjoitit, että lasten kasvaminen ja harrastaminen vain tekee asioista kiireisempää, mutta kyllähän niitä käsiä kuitenkin vapautuu, kun juniorit eivät enää ole vaippahousuisia täysinautettavia, imettämisestä puhumattakaan! Ja kohta mekin huomataan, että lapset on kavereilla leikkimässä ja on saanut olla monta minuuttia ihan yksin 😀

Olen huomannut itsestäni, että tarvitsen koko ajan elämääni jonkin projektin. Ensin oli opiskeluajat, vaihtarivuosi, mies, naimisiinmeno, asunnon hankinta, perheen perustaminen, tavoitteellinen urheilu, työura, muutto uuteen kaupunkiin jne. Koko ajan jotain. Olen miettinyt monesti sitä, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin tehnyt elämässäni muutaman valinnan toisin. Olisinko sitä, miksi nuorempana halusin tulla? Toisaalta, nyt asun kaupungissa, minne nuorena halusin, mutta jonne pääsin vasta 15 vuotta myöhemmin. Minäkään en haaveillut parikymppisenä perheestä, vaan urasta EU:ssa, vaan kuinkas sitten kävikään…

Toki olen onnellinen nyt, kun olen joitakin haaveitani saavuttanut ja tulevaisuudessa on varmasti taas jotain uutta ja mielenkiintoista, mutta nämä hyvät asiat tuppaavat välillä unohtumaan, kun pyyhin tiskirätillä viidettä kertaa ruokapöytää lasten iltapalan aikaan, tai kun aamun liikkeelle lähtöön menee aamutoimineen ja lasten ja itseni uloslähtökuntoon saamiseen useampi tunti…Tunsin itseni tekstistäsi, kun kirjoitit, että haluaisit olla hetken yksin. Minullakaan niitä yksinolon hetkiä ei juurikaan ole, ja siksi ne olisivatkin erityisen tärkeitä. Kuullakseni omat ajatukseni.

Voi miten tuttuja ajatuksia! Mullekin on tosi tärkeää päästä pois neljän seinän sisältä. Nyt kun esikoinen osaa pyöräillä ilman apupyöriä ja pikkuveli istuu lastenistuimessa, olemme tehneet retkiä lähimaastoon. Melkoista vahtimista ja säätämistähän se vielä on, mutta välillä ajetaan jotain pitempää suoraa ilman keskeytyksiä ja ilman 4-vuotiaan jatkuvaa puhetulvaa, siinä tulee hetkeksi vapaa olo.

Tuossa jossain yllä oli keskustelua tukiverkkojen tärkeydestä. Meillä sellaisia on niukanlaisesti, entä teillä? Varmaan uudessa kaupungissa on omat haasteensa. Mulla on vahvasti sellainen tunne, että luonto ei ole tarkoittanut hommaa hoidettavaksi näin: yksi äiti ja kaksi, kolmekin lasta yötä päivää vahdittavana. Varmaan siellä luolassa asuneessa klaanissa äitiraukka pääsi välillä hetkeksi pensaaseen keräilemään syötäviä juuria ihan itsekseen 😀 Siispä otankin kiitollisena vastaan päiväkodin tarjoaman hoitoavun esikoisen (ja toivon mukaan pian myös nuoremman) kohdalla.

Toivottavasti syksy tuo sinullekin rauhallisempia aikoja ja saat tutkintoasi eteenpäin! Niin ja kiva, että löysit blogiini.

^ Tuokin teksti jäi päivällä kesken ja vasta nyt hiljeni mahavaivojaan itkenyt vauva. Tähän aikaan siis yritän pysyä hereillä jatkaakseni tenttiin lukua, jonka vauvan itku keskeytti muutama tunti sitten.