Kesä ja odotukset

Heinäkuu on puolessa välissä. Miten teidän kesänne on mennyt tähän asti? Onko teillä ollut paljon odotuksia kesää kohtaan ja ovatko ne täyttyneet?

Onkohan linjoilla pitkän linjan lukijoita, jotka muistavat ambivalentin suhteeni kesään? Kauas on toki tultu niistä ajoista, jolloin uupuneena kaitsin kahta pientä poikaa miehen ahertaessa rakennusprojektin parissa. Vuosi vuodelta kesät muuttivat muotoaan, teimme automatkoja pohjoiseen, ulkomaillakin reissattiin. Lasten kasvaessa olen tehnyt rohkaistunut tekemään heidän kanssaan reissuja myös ilman miestä. Vähitellen kuitenkin alkoi valjeta, etteivät kesäahdistukseni takana olleet vain ulkoiset tekijät, vaan oma suhtautumiseni kesään ja siihen, mitä sen tulisi pitää sisällään. Minulle oli jäänyt päälle suoritusmoodi kesän vieton suhteen; en nauttinut siitä ohjelmasta, jota olin kesälle järjestänyt, ja oikeastaan vain toivoin, että olisi jo elokuu ja saataisiin palata tavalliseen arkeen.

Tietyt reunaehdot perheemme kesässä ovat säilyneet muuttumattomina. Ensinnäkin meillä on harvoin pitkää yhteistä kesälomaa mieheni kanssa. Minulla on tapana pitää lomaa heinäkuussa, jolloin päiväkoti on suljettu ja koululaiset lomalla, ja kiitos työyhteisöni, olen hyvin saanut lomaa toivomaani ajankohtaan. Mieheni saa puolestaan niukat viikkonsa vuosittain kiertävän systeemin mukaan, ja loma voi hyvin olla niin toukokuussa kuin elokuun loppupuolellakin. Tänä vuonna hän aloittaa lomansa samaan aikaan, kun minä palaan töihin. Hänellä on myös toinen työ, joka ei ole tauolla oikeastaan koskaan.

Toisekseen meillä on lähtökohtaisesti hieman erilainen käsitys kesästä. Yrittäjäperheestä tuleva puolisoni miettii, mitä kodin kunnossapito- ja rakennusprojekteja hyvän sään aikana pitäisi tehdä. Minä, opettajaperheen kasvatti, totuin puolestaan lapsuudessani siihen, että vanhemmat olivat kotona pitkät pätkät koulun kaikkina loma-aikoina.

Kolmas reunaehto on se, että meillä ei ole mansikkapaikkaa, johon kesällä suunnata. Tiedättehän, sitä unelmien kesäparatiisia, mökkiä saaressa, jossa paistaa aina aurinko ja jossa isovanhemmat väsymättä paistavat muurinpohjalettuja, kun itse loikoilet laiturin nokassa kirjan kanssa. Kyllä minä oikeasti tiedän, etteivät kaikki mökit ole paratiiseja, enkä henkilökohtaisesti haaveile kesäarjen pyörittämisestä vedettömässä ja sähköttömässä saunamökissä. Ja vaikka mökkihaavetta ei missään nimessä ole haudattu, talviasuttavan huvilan laittaminen onkin sitten vähän eri juttu.

Näitä ehtoja olen sulatellut viime vuodet. Lasten kasvettua hermojani eivät niinkään raasta (pelkät) pikkulapsiarjen haasteet, vaan ongelmat ovat eri mittakaavaa. Pitäisi olla ohjelmaa: matkoja, huvipuistoja, ristelyjä tai ainakin päiväretkiä. Bändin nykyinen kokoonpano, johon kuuluu 2-, 12- ja 15-vuotias, aiheuttaa myös jonkin verran päänvaivaa sopivan kohteen keksimisessä. 2-vuotias viihtyisi pihapiirissä sadettimen ja vesimelonien äärellä mutta vaatii alituista silmälläpitoa ja apua milloin missäkin. Teinille on puolestaan avautumassa uusi maailma, johon tärkeimpänä kuuluu tällä hetkellä kaverit ja mopoilu. Yllättävän hyvin hän kuitenkin vielä viihtyy vanhempiensa seurassa ja lähtee mukaan päivän puuhiin, mitä nyt satutaan keksimään. 12-vuotias pyörii malttamattomana ympäriinsä – kehotan häntäkin soittamaan kaverille, mutta he ovat kaikki ajan mökillä, siellä aurinkoisessa saaressa muurinpohjalettujen äärellä. Huh.

Vai olenko vain palannut suoritusmoodiin? Olen yrittänyt höllätä, tietoisesti. Pyrkinyt nauttimaan kesästä sellaisena kuin se on. Muistuttanut itseäni siitä, että kesän hyviä hetkiä on tyypillisesti yhdistänyt se, että olen itse hyvällä tuulella. Olen tuntenut auringon lämmön iholla, jäätelön sulavan kielellä ja ihaillut pienen tyttäreni hohtavia, hellepäivän hiestä kihartuneita suortuvia. Ajatellut myös, että kesä on vain osa vuodesta ja että on ok, että henkilökohtaisesti pidän enemmän keväästä ja syksystä.

Postauksen kuvat ovat muutaman päivän takaiselta retkeltämme Suomenlinnaan, puhukoot ne puolestaan päivän tunnelmasta.