Tonttimme reunalta lähtee pieni polku, joka on syntynyt poikien oikaistessa matkalla kouluun, kavereille tai mihin milloinkin. Itsekin kuljen usein tuon pienen risukon halki, jos satun lähestymään kotia siitä suunnasta. Kesäisin nuorten puiden lehvästöt tekevät polusta viehättävän pienen kujan. Näin keväällä puolestaan maa on valkovuokkomaton peittämä. Tänään, viileässä illassa, valkovuokot olivat tosin vetäytyneet arasti suppuun, niin että maata peitti valkoisen tähtien sijaan kellokukkien meri.
Minulla on välillä hyvinkin ristiriitaisia ajatuksia tästä seudusta, jolla asumme. Toisaalta meillä on täällä kaikki, mitä tarvitsemme, mutta silti tuntuu, etten ole täysin kotiutunut. Vaikka vuodet ovat vierineet, en ole koskaan saanut väliaikaisuuden tunnetta karistettua tästä talosta – minun on vaikea nähdä, että tämä olisi se mummola, johon (toivottavasti) tulevat lapsenlapsemme tulisivat käymään.
Olen siis huonosti kotoutunut, ja siitä on varmaan syyttäminen itseä. Sitä voisi olla paljon aktiivisempi, sosiaalisempi, mutta tiedättehän te minut, introvertin. Minulla on myös olo, että monet ympärilläni olevat ihmiset kokevat niinikään olevansa täällä vain väliaikaisesti. Lapsuudenkodissani vanhempani osasivat nimetä kaikki lähitalojen asukkaat; me olemme hyvänpäivän tuttuja joidenkin naapuriemme kanssa, mutta aivan tässä näköetäisyydellä asuu ihmisiä, joihin ei saa edes katsekontaktia, saati että oltaisiin esittäydytty. Se on minusta omituista.
Parhaiten olen sitoutunut tähän alueeseen lasten kautta. Jos lapsia ei olisi, olisin tuskin tutustunut kehenkään. Lasten ja heidän harrastustensa kautta olemme päässeet hieman paremmin sisään tämän alueen kuvioihin, saaneet tuttuja, ystäviäkin. Lasten ansiosta tiedän, keitä näillä kaduilla asuu, ainakin niissä taloissa, joissa asuu lasteni koulu- ja harrastuskavereita.
Tästä oikeastaan pääsen siihen, mitä halusin tässä lyhyessä tekstissä sanoa: lapsilleni tämä paikka on ainoa koti, jonka he tietävät. Tämä talo on heidän lapsuudenkotinsa ja tämä polku on heidän kotipolkunsa. Siksi tämän paikan täytyy olla tärkeä myös minulle.
Upea valkovuokkomeri! Meillä ei ole valkovuokkoja, mutta alkukesästä alametsä täyttyy samaan tapaan kieloista, ja tunnelma on kuin keijumetsässä. Tuoksua myöten!
Harmi ettet koe kotiutuneesi. Me taas asumme ”loppuelämän kodissa”. Omin käsin rakennettu talo on niin rakas, että olisi vaikea muuttaa pois, jos joskus tarve tulisi.
Kielot ja niiden tuoksu, tosiaan! Kieloja kasvaa meilläkin tuossa varjoisammalla takapihalla mutta ei näiden vuokkojen mittakaavassa. Jäin itsekin miettimään, mitä tähän tuli kirjoitettua. En suunnitellut ollenkaan tällaista tekstiä, se vain tuli ulos itsestään, kun olin ladannut kuvat blogiin. Kyllä se niin on, että omin käsin (kuvannollisesti…) rakennettu loppuelämän koti on minunkin unelmani, mutta ei ole varmuutta, toteutuuko se koskaan. Olen kuitenkin onnellinen puolestanne! Toivottavasti teillä juhlitaan vielä äitienpäivää mummolassa 🙂
Voi miten ihana, hymyilevä taapero kuvassa <3
Mä niin tunnistan tuon kotoutumisongelman. Mekin rakensimme talomme jo 25 vuotta sitten ja edelleen olemme ”naapureiden ja kylänmiesten” puheissa ”ne uudet kyläläiset”. Juuria ei ole yrityksistä huolimatta saatu tähän maaperään. Tervehdysten ja katsekontaktien tasolla ollaan, mutta ”se” jokin vaan puuttuu… olen päätynyt siihen tulokseen, että ehkä se jokin kuitenkin löytyisi sieltä peilistä. Olen myös jollain tavalla introvertti työminän ulkopuolella, vaikka työkaverini eivät ikinä uskoisi sitä! Usein olen kuullut sanottavan että olen helposti lähestyttävä, avoin ihminen 😄
Ehkä minussa on vain kaksi puolta🫣.
Ihanaa kevään jatkoa teille!
T Eija
Aah, voin vain kuvitella! Joihinkin paikkoihin voi kestää vuosikymmeniä päästä sisään, ei se välttämättä ole sinusta kiinni 😀 Kivaa kevään jatkoa myös sinne suunnalle!
Tunnistan tuon saman tunteen. Me olemme asuneet reilu 10 vuotta itse rakennetussa talossa ja naapurit ovat pysyneet koko ajan samana. Moikataan, kun lenkillä tavataan, mutta en välttämättä tuntisi heitä jos kylällä tulisivat vastaan. Eli emme ole sillä tavalla tuttuja. Naapurimme on perheellisiä, mutta meillä itsellä ei ole lapsia, jolloin koira on ollut yhdistävä tekijä.
Vaikka naapureita emme tunne, on seutumme miehen kotiseutua, joten sillä tavalla juuret ovat täällä.
Voi olla, että on ns. loppuelämän koti tai sitten ei. Suurta tarvetta ei ole muuttaa, mutta jos joskus muutetaan niin haave olisi johonkin syrjemmälle.
Myös meillä lapsuuden naapurit tunnettiin ja tunnetaan edelleen, vaikka vanhemmat ovat muuttaneet. Just tästä äidin kanssa viime viikolla juteltiinnja muisteltiin kuka ennen asui kyseisessä talossa ja ketä siinä asuu nykyään. Ja lapsuuden kodin maisemissa on kiva käydä, kun minutkin siellä vielä tunnetaan vaikka olen muuttanut kotoa pois jo n. 26 vuotta sitten.🤭
Ihanaa joulun aikaa ja loppuvuotta.
Tutulta tosiaan kuulostaa. Ehkä tämä on yleistäkin näillä uudemmilla asuinalueilla? Tai oikeastaan tämä meidän seutumme on varsin kerroksellista, viime vuosina täydennysrakennettua vanhaa omakotitaloaluetta. Teillä kuitenkin aika mukava tilanne siinä mielessä, että kyseessä on edes toiselle teistä juureva paikka. Me olemme molemmat ihan junan tuomia. Toisaalta, kuten tuossa ylempänä kirjoitin, tämä on lapsilleni se lapsuudenkoti ja kotiseutu, vaikka minun onkin hankala siihen ajatukseen sopeutua. Ihanaa joulun odotusta sinnekin ja kiitos kommentista!