Melkein kahden äiti

Tiedän, olen oikein kevään airut kokomustissani. Pukeutumispuolella mukavudenhalu on jo aikaa sitten ohittanut tyyliseikat. Ihailen kyllä kovasti esimerkiksi Karlaa, joka on asukuvista päätellen kyennyt säilyttämään tyylinsä raskauden loppumetreille asti. Samoin Emilia postaili aivan ihania asukokonaisuuksia odotuksensa viime päiviin saakka. Täällä kaapista kaivetaan, mitä päälle mahtuu, sillä olenhan minä lyhyeen varteeni nähden aika valtava.

Viime viikkoina on tullut muisteltua esikoisen vauvavuotta ja arvuuteltua, mitä tällä kertaa mahtaa olla edessä. Ensimmäisen kohdalla vauva-aika ei ollut sieltä helpoimmasta päästä mutta ei varmasti vaikeimmastakaan. Meillä ei huudettu vatsavaivoja yöt läpeensä tai sairasteltu korvatulehduskierteitä. Ei meillä tosin istuttu sitterissäkään, viihdytty vaunuissa, vietetty laatuaikaa leikkimatolla tai ylipäätään nukuttu. Pahimmillaan touhu oli kolmekuisesta seitsenkuiseksi, jolloin unet nautittiin pääasiassa puolen tunnin tai tunnin jaksoissa.

Niille, jotka paraikaa painivat saman ongelman kanssa, minulla ei valitettavasti ole tarjota neuvoja. Meillä auttoi ainoastaan aika. Kahdeksan kuukauden iässä yöt alkoivat vähitellen parantua ja poika huoli myös tuttia. Yksivuotiaaksi mennessä yöt olivat rauhoittuneet selvästi ja vanhempien unia katkoi enää muutama satunnainen reissu yössä kaivamaan kadonnut tutti takaisin omistajalleen. Pakko myös tunnustaa – niin paljon kuin imetystä kannatankin – että yöunien parantuminen sattui yksiin imetyksen lopettamisen kanssa.

Mitä valveillaoloaikaan tulee, raskaimpina hetkinä diagnosoin jälkeläisen ”suuritarpeiseksi”. Kuitenkin viime vuosina, kun olemme pojan kanssa saaneet kunnolla tutustua toisiimme, olen tullut siihen tulokseen, että hän on ollut oma johdonmukainen itsensä alusta alkaen: vilkas, seurallinen ja omapäinen.

Näissä odottavissa merkeissä jälleen: hyvää äitienpäivää.