Aamupäivät itselleni

Kotona on aivan hiljaista, niin hiljaista, että kuulen jääkaapin surinan. Rakastan tätä hiljaisuutta enkä koskaan laita musiikkia, televisiota tai muuta taustahälyä soimaan. Pojat ovat koulussa ja eskarissa, mies töissä ja itsekin olen menossa tänään iltavuoroon. Aamupäivä kotona sitä ennen on kuitenkin minun aikaani.

(Jääkaapin surina loppui nyt.)

Viime vuosina päivät ovat menneet tiiviisti opiskelujen parissa, ja sitä ennen hoidimme kuopusta kotona. Rakennettiin kotia ja mieskin opiskeli uutta alaa. Mutta kuluneena vuonna, leppoisana välivuonna niinkuin olen sitä kutsunut, olen kerrankin saanut riittävästi omaa aikaa. Ennen sain viettää aikaa ihan vain omassa seurassani lähinnä niinä harvoina kertoina, kun mies lähti poikien kanssa isovanhemmille – oi mitä juhlahetkiä ne olivatkaan ja aina liian lyhyitä! Nyt kun viikossa on useita parin tunnin pätkiä, jolloin saan introvertteillä itsekseni, noiden pitempien poissaolojen ilo on kadonnut. Jos perhe on muualla viikonlopun, tunnen oloni yksinäiseksi, kaipaan miestäni ja pieniä poikiani ja inhoan sitä hetkeä, kun joudun menemään nukkumaan yksin.

Yksin kotona ollessani järjestelen paikat kuntoon. Joskus saan aikaiseksi blogipostauksen, välillä teen opiskelujuttuja tai käyn kotikuntosalilla tai kävelylenkillä. Valmistaudun työvuoroon, kuten tänään. Katson työvaatteet valmiiksi, käyn suihkussa, nypin kulmakarvat ja laitan kosteusvoiteen (loppu jää maskeeraajan murheeksi) ja tietysti myös tarkistan, mitä säätilanteessa on meneillään. Saatan käydä kaupassa ja tehdä iltaruoan valmiiksi. Mutta olen myös tekemättä yhtään mitään hyödyllistä. Ehkä katson jotain sarjaa tai tubevideota tai selailen somea. Ennen luulin, että se on vitkuttelua ja laiskuutta, mutta nyt ymmärrän, että se on palautumista. Osaksi palaudun töiden vuoksi lyhyiksi jääneistä öistä ja perhe-elämän vilskeestä ja osaksi kertakaikkiaan vain kuluneista seitsemästä vuodesta. En onneksi ehtinyt polttaa itseäni loppuun mutta ei se näin jälkikäteen tarkasteltuna kaukana ollut.

Kaikesta huolimatta into valmistua lääkäriksi on suuri, eikä se tavoite ole enää kaukana. Ensi syksynä mennään jälleen. Vähän tietysti jännittää, miten sopeudun taas opiskelu- ja työarkeen, mutta toisaalta kuvio on muuttunut aiemmasta – alkaen ihan siitä, että pojat ovat molemmat koululaisia. Tunnen oloni luottavaiseksi ja malttamattomaksi.

Toivon hengähdyshetkiä torstaipäiväänne!

keskustelu

  1. 5.3.2020
    Sara said:

    Ihanaa, että saat tarpeeksi omaa aikaa. Tunnistan myös itseni tuosta eli osaan samaistua tuntemuksiisi. Muistan, kuinka leijuin melkein taivaissa ne kerran tai pari vuodessa, kun mies lähti lasten kanssa isovanhempien luo ja sain olla jopa viikon yksin. Muutama vuosi sitten ei sitä fiilistä enää tullutkaan, vaan kaipasin mukaan. Nykyään käydään koko perheen voimin sukuloimassa.

    Nyt lapset ovat yläkoulu- ja lukioiässä, ja olen jo alkanut vähån miettiä sitä, että esikoinen lähtee parin vuoden päästä armeijaan ja muuttaa pian pois kotoakin. Kaipaan hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta lasten kasvaessa joko tarve niihin on pienentynyt tai mahdollisuudet olla itsekseen ovat kasvaneet. Nyt nuo teinit viilettävät omissa menoissaan tai huoneissaan, ettei heitä juuri näy. En edelleenkään kaipaa ihan taapero- tai pikkulapsiaikaa, ja tämäkin vaihe on hyvä, mutta kohtapa liian nopeasti lapset kasvavat ja lentävät pesästä,

    • 12.9.2020
      lisbet said:

      Vastailen täältä kuukausien päästä kommentteihin… tämän jälkeenhän oma aika varsin nopeasti lensi ulos ikkunasta koronakevään myötä. Onneksi nyt syksyllä on ollut vähän normaalimpaa arkea taas. Mies on jokseenkin pysyväisluontoisesti siirtynyt tekemään töitä kotona ja itse olen palannut opiskelujen pariin, joten todella harvoin olen enää täysin yksin kotona. Mutta kyllä sen aika koittaa jälleen. On aina mukava kuulla näitä kokemuksia muutamaa vuotta edempänä meneviltä. Tietää hieman, mitä odottaa. Meillä nuorempikin meni nyt kouluun ja yksi aikakausi sen myötä päättyi. Tämä on aika mukava elämänvaihe, en halua ajatellakaan, että nämä jonain päivänä lentäisivät pesästä!