Bloggaamiseen tuli tahaton lähes viikon tauko. Se ei johdu siitä, että olisin ollut erityisen kiireinen eikä siitä, ettei kirjoitettavaa olisi. Joskus ei vain tiedä, mistä aloittaa. Varsinkin remonttisuunnitelmista olisi yhtä sun toista toimiteltavaa.
Päätin noudattaa omaa parasta neuvoani ja kirjoittaa vain ihan vähän ja ihan mistä vain. Loppu tulee yleensä itsestään. Esimerkiksi pitkään vireillä ollut graduni syntyi aikoinaan siten, että annoin itselleni luvan kirjoittaa ilman sensuuria. Jälkeenpäin saatoin editoida pois kaikkein lentävimmät johtopäätökset.
Tapahtunut remonttisuunnitelmissa: Pyöritelty pohjaratkaisua täydelliseen kyllästymiseen asti. Mietitty tarvittavia toimenpide- ja rakennuslupia. Hankittu tietokoneohjelma suunnitelmien puhtaaksipiirtämiseen. Todettu, että taloudesta löytyvien koneiden muisti ei riitä ohjelmiston pyörittämiseen. Tilattu lisämuistia läppäriin.
Viikonlopuksi olen lähdössä äitini kanssa pienelle matkalle, siitä lisää myöhemmin. Nyt ryhdyn vastailemaan edelliseen postaukseen tulleisiin kommentteihin. Huomasin myös, että minulla on paha tapa päättää kaikki blogikirjoitukseni huutomerkkiin, mistä lupaan vierottautua pikimiten (tämä lause kyllä aivan kerjää huutomerkkiä peräänsä).
Huomasin itsessäni aivan saman ”vian” tuon huutomerkin kanssa, pitääkin pistää tarkkailuun 😉 Aivan ihania kuvia sinulla täällä! (Tähän oli pakko laittaa huutomerkki, kun piste ei vain olisi ajannut asiaa…)
Kiitos! (Minkä sille voi…:)
Huutomerkkiin lopettaminenhan on ihan klassikko! 🙂
Hehe, mietin juuri, että niinhän se on oikeassakin elämässä. ”Heippa sitten. Hauskaa työpäivää!”. ”Oli kiva käydä kahvilla. Nähdään ensi viikolla!” ”Näkemiin, sano terveisiä Elinalle!”