Mitä sinne kuuluu viikonlopun kynnyksellä? Minä parantelen flunssaani kotioloissa. Pizzaperjantai on käsillä. Pienin on oppinut sanomaan ”pittapejjantai”, aika liikuttavaa.

En ole pitkään aikaan ostanut leikkokukkia, mutta S-marketin kukkaosasto yllätti ihanilla ja edullisilla eustomilla. Tarjolla oli myös tulppaaneja, mikä hieman yllätti, kun yleensä niitä on alkanut näkyä toden teolla vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kukkasesonki on selvästi heräämässä eloon loppuvuotta kohden. Syksyllä välillä tuntuu, ettei tarjolla ole kuin neilikkaa ja gerberaa.

Yhden asian kanssa olen ollut ajoissa, nimittäin joulukalenterit on hankittu jo silloin lokakuun puolella, kun ne tulivat kauppoihin. En aio totuttaa perhettä traditioon, jossa joku (eli äiti) keksii joulukuun kaikille päiville ihanan, mieluiten tietysti aineettoman yllätyksen. Meillä lapset saivat kukin valita kaupasta yhden mieluisan kalenterin ja siinä se. Hyvän joulun rima tuntuu nousevan vuosi vuodelta korkeammalle, ainakin jos uskoo kaiken mitä somessa näkee. On minullakin toiveita ja odotuksia joulun suhteen, mutta ne liittyvät tällä erää lähinnä ruokaan, kukkiin, kynttilöihin ja siihen, että saisin opiskeluasiat pois päiväjärjestyksestä hyvissä ajoin ennen joulua.

Ostin itsellenikin joulukalenterin, English Tea Shopin teekalenterin. Totta puhuen minulla oli tällainen viime vuonnakin hieman huonolla menestyksellä. Ajatushan kuulostaa ihanalta: joka ilta ennen joulua keität rauhassa iltateet ja tunnelmoit kynttilän valossa, eikö? Taisin ehtiä avaamaan noin kolmasosan luukuista joulukuun aikana ja liottelin teepusseja vielä pitkälle tammikuuhun. Mutta kalenteri oli niin vastustamaton, että päätin antaa sille uuden mahdollisuuden.

Mukavaa perjantai-iltaa!

Sade muuttui lumeksi perjantai-iltapäivän ruuhkassa, ja päästessäni päiväkodin pihaan siellä kahlattiin jo vaaleanharmaassa sohjossa. Illan kuluessa lumisade sakeni. Tänä aamuna herätessämme valkeaan maisemaan kuopus sanoi ensi töikseen: ”Lunta. Tahtoo mennä.” Onneksi myös 11-vuotias jaksaa innostua ensilumesta. Hän veti numeroa liian pienen talvitakin päällensä ja lähti ulkoiluttamaan pikkusiskoa. (Taaperon haalarin hankin kaukonäkoisesti jo kevään alennusmyynneistä mutta isoveljien kanssa täytyy lähteä talvivaateostoksille asap.)

Me muut jäimme nauttimaan hitaasta aamusta, voileivistä ja teekupeista. Koko viikon olen hankkiutunut yhdeksäksi Meilahteen kliinisen farmakologian seminaareihin, kiikuttanut tyttären sitä ennen päiväkotiin ja ajanut muiden kanssa jonossa kaupunkiin. Toisaalta olen ihmetellyt, miten aikanaan pystyin aamuisin viemään kaksi lasta päivähoitoon kahteen eri rakennukseen, juoksemaan bussiin, juoksemaan pukkariin vaihtamaan vaatteita ja siitä juoksemaan potilasopetukseen, joka usein alkoi kahdeksalta milloin missäkin sairaalassa eri puolilla pääkaupunkiseutua. Opiskelupäivän jälkeen vielä ehkä illaksi töihin. Mutta motivaatio oli silloin kova ja klinikan aikaisessa pienryhmässä jaoimme monet saman elämäntilanteen ja kannattelimme toisiamme.

Aamiaispöydässä oli vielä jäänteet halloweenin kattauksesta. Taidanpa nyt ensimmäiseksi keräillä ne pois ja siivota kodin rauhaisampaan pyhäinpäivän asuun. Illan hämärtyessä käymme viemässä kynttilät hautausmaalle ja sitten laitamme jotain hyvää ruokaa – tai ehkä haetaan valmista. Lähiomaisiamme ei ole haudattu tänne pääkaupunkiseudulle, mutta useimmilla hautausmailla on kaunis muistelupaikka, jonne me junan tuomat jätämme kynttilämme pyhäinpäivänä.

Tänään on otettu hissukseen, tepasteltu mukavissa lempivaatteissa, purettu matkalaukkua ja syöty lihapullia päivälliseksi. Energiatasot ovat olleet matalalla – siis tasolla en-jaksa-nousta-portaita-yläkertaan-pestäkseni-hampaat. Suunnitelmissa on aikainen nukkumaanmeno ja toivottavasti hyvät, yhtenäiset yöunet.

Yöheräily on vaivannut minua säännöllisesti viime aikoina. Tyypillisesti herään aamuyöstä kolmen-neljän aikoihin enkä nukahda uudelleen. Siinä onkin sitten hyvä vatvoa potilastapauksia, menneitä möhläyksiä ja epäselvää tulevaisuutta. Nykyään nousen usein suosiolla jalkeille, luen hetken kirjaa tai jotain, ja menen takaisin sänkyyn vasta kun väsyttää taas. Toisaalta väliin tulee monta hyvää yötä, jolloin en herää kuin hetkeksi etsimään taaperon kadonnutta tuttia, eli aivan lohduton tilanne ei ole. Yöheräily lienee myös klassinen vaihdevuosioire, mutta ihan vielä en usko siitä olevan kyse. Sen sijaan aamuyön valvominen on minulle tuttu seuralainen aiemmista stressaavista elämänjaksoista – ja toisaalta myös seurausta kuluneen parinkymmenen vuoden aikana tehdyistä sadoista aamuvuoroista. Keho on tottunut siihen, että jos herään klo 03.30, se on merkki töihin lähdöstä. Se piristyy, reipastuu ja toteaa: lähdetään!

Tällä hetkellä kuormittaa runsas töiden määrä, opinnot ja kiireinen arki, mutta onneksi vain tilapäisesti. Vuodenvaihteen jälkeen en aio tehdä näin paljon töitä. Kaiken keskellä blogi tahtoo jäädä jalkoihin, ja moni suunniteltu postaus on jäänyt tekemättä. Joko on kiire tai väsyttää tai kuvausvalo on jo karkaamassa työpäivän päätteeksi. Esimerkiksi viime viikonlopusta, jolloin matkasimme miehen kanssa häihin Kuhmoon, ei lopulta tullut otettua yhtään kuvaa. Se on hieman sääli, sillä kyseessä olivat Kalevala-teemahäät, joita varten vuokrasin muinaispuvun upeine koruineen. No, semmoista se joskus on. Ehdimme juuri ja juuri vaihtaa vaatteet hotellilla ennen häitä, ja seuraavana päivänä olikin kiire takaisin kotiin vapauttamaan lapsenvahteina olleet isovanhemmat. 14 tuntia ajamista yhtenä viikonloppuna, huh!

Hissuttelupäivän asuna vanha *luottomekko Lexingtonilta ja *Shepherd of Swedenin Evelina-tohvelit.

Nyt laitan toivoni tulevan yön uniin ja siihen, että huomenna olisi energisempi olo, kuullaan.