”In vain have I struggled. It will not do. My feelings will not be repressed. You must allow me to tell you how ardently I admire and love you.”

Olen pahoillani, mutta tämä blogikirjoitus vaati Jane Austen -sitaattia alkuun. Olo on ollut kuin Mr Darcylla, joka on joutunut kääntämään takkinsa pyhimpien periaatteidensa suhteen.

Olen harrastanut tavaroiden karsimista jo pitkään, koko sen kolme vuotta jonka olemme asuneet nykyisessä kodissa. Lyhyesti sanottakoon, että olen myynyt, lahjoittanut ja kierrättänyt paljon sellaista tavaraa, jonka aiemmin katsoin välttämättömäksi säilyttää. Esimerkiksi erilaiset kokoelmat. Harva meistä tunnustautuu keräilijäksi, mutta lähemmin tarkasteltuna lähes jokaisella on jonkinlainen kokoelma. Itse olen keräillyt esimerkiksi 50-70-lukujen nimekkäiden suunnittelijoiden ompelukaavoja. Kaavat liittyivät ompeluharrastukseeni, joka loppui esikoisen syntymään (tai jäi tauolle, en tiedä). Kaavakokoelma oli yksi, joka sai lähteä ja sainkin niistä ihan mukavan summan Etsyn kautta. Vaikka joskus toivon palaavani ompelun pariin, luulen että lähestymiskulmani on silloin erilainen, enkä osaa kaivata vintagekaavojani.

Kaavat ovat vain otos tavaravirrasta, joka on kulkenut ovesta ulos viime vuosina. Kun on näin menestyksekkäästi hankkiutunut tavaroista eroon, on vaikea tunnustaa itselleen, että on hankkimassa uutta kokoelmaa. Olen nimittäin pahasti hurahtamassa Grapponia-astiasarjaan, jonka Nanny Still suunnitteli Riihimäen lasille vuonna 1968. Grapponian valmistus päättyi vuonna 1976, mutta sarja oli aikoinaan niin suosittu, että keräilymateriaalia on saatavilla yllin kyllin, kurkatkaapa vaikka nettikirpputoreille.

Keräily syntyi tarpeesta – tavallaan. Olin alkanut kaivata kattauksiin läpinäkyviä juomalaseja, vaikka Amforan keraamiset Tri- ja Opto-juomakupit toimittivat kyllä virkansa mainiosti. Mielessä oli myös romanttinen runsaus minimalistisen keramiikan rinnalle. Esimerkiksi Iittalan Kastehelmi-sarja on mielestäni kaunis mutta olin heti myyty, kun törmäsin Grapponiaan. Vai pitäisikö sanoa kohtasin uudelleen? Lapsuudenkodissani hedelmäsalaatti tarjoiltiin aina keltaisesta Grapponia-kulhosta saman sarjan jälkiruokamaljoihin. Juomalasejakin vanhempani olivat saaneet häälahjaksi, mutta niistä suurin osa oli särkynyt vuosien saatossa.

Todellisuudessa mitään tarvetta hankkia uusia astioita ei ole. Tunnustan siis antautuneeni keräilylle. Toistaiseksi kokoelmani ei ole suuren suuri, vaan se koostuu kuvien kirkkaasta maljakosta ja kahdesta neodyymin värisestä juomalasista sekä neljän kirkkaan lasin sarjasta, joka on vielä kuljetussyistä maakunnassa. Yritän pitää keräilyn kohtuudessa. Tarkoitus on hankkia vielä jälkiruokakulhoja, glögimukeja ja ehkä sarjan tarjoiluvati, mutta sitten saa riittää.

Kuinka näitä hennoo edes käyttää! Erityisesti hankkimani juomalasit ovat aivan iskemättömässä kunnossa.  Maljakko puolestaan taitaa olla jonkinlaista kakkoslaatua, sillä siinä on useita ilmakuplia. Ostin sen silti, sillä lyhyen kokemukseni perusteella kirkas maljakko on sarjan vaikeimmin löydettäviä osia. Moni varmaan näkee Grapponiassa yhtymäkohtia edellä mainitsemaani Kastehelmeen, ja aivan oikein: Oiva Toikan suunnittelema Kastehelmi lanseerattiin vain neljä vuotta aiemmin vuonna 1964. Kriittinen ero ja se mikä tekee mielestäni Nanny Stillin designista kauniimman, on lasinystyröiden erilainen muoto. Kastehelmessä nystyt ovat sileitä puolipalloja, kun taas Grapponiassa on ne ovat tylppäkärkisiä kartioita. Ne taittavat valoa voimakkaammin ja lopputuloksessa on kristalliastian kimalluksen piireitä.

Pakko vielä myöntää, että keräilynhimoni ei rajoitu Grapponiaan. Vintagelasimarkkinoita kolutessa vastaan on tullut mitä kauneimpia malleja, ja esimerkiksi maljakkopuolella on pari haavetta kiikarissa. Keräilyni punainen lanka on kuitenkin, että hankin esineitä sen verran kuin voin oikeasti käyttää ja jätän museoinnin toisten tahojen tehtäväksi.

Löytyyko lukijapuolelta ahkeria keräilijöitä? Onko joku joutunut jopa pulaan keräilyharrastuksen kanssa?

Olohuoneen tuorein tulokas, musta piano, on kurkkinut ujona Instagram-kuvissani viime keväästä alkaen. Ulkonäkö antaa viitteitä flyygelistä; lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, ettei kannen alla ole kieliä ja viimeistään pistorasiaa kohti ryömivä johto paljastaa, että kyse on sähköpianosta. Tarkemmin sanottuna malli on Yamahan Clavinova CLP565GP.

Piano saapui meille vähän varkain. Jossain vaiheessa oli miehen kanssa sivumennen todettu, että nyt asuimme kodissa, jossa olisi tilaa myös pianolle eikä naapurisuhteistakaan tarvitsisi olla huolissaan. Ostoslistalla oli kuitenkin lukematon määrä kotiin ja rakentamiseen liittyviä asioita, jotka ajoivat tärkeysjärjestyksessä pianon ohi. Silti eräänä aamuna tullessani alakertaan mieheni sanoi: ”Nyt mennään ostamaan meille piano.” Ehkä raksaväsymys oli tehnyt tehtävänsä – oli ihanaa laittaa rahaa asiaan, joka on meille puhdasta ylellisyyttä ja viihdettä. Sitä paitsi sähköpiano on hinnaltaan varsin kohtuullinen akustisiin pianoihin nähden. Kaiken kukkuraksi voin iloita siitä, että (sisustuksellinen) haave flyygelistä toteutui ilman viisinumeroista hintalappua.

Sähköpianot ovat kehittyneet huimasti sitten 90-luvun, jolloin olen viimeksi sellaista soittanut, joten valinta akustisen ja sähköpianon välillä ei ollut lainkaan vaikea. Lapsiperheessä on hyödyllistä, että äänen pystyy halutessaan ohjaamaan kuulokkeisiin ja soittamista voi jatkaa vielä pikkuväen nukkuumaanmenoajan jälkeenkin. Jos budjetti olisi sallinut, olisi ensijainen valintani ollut ns. silent piano eli soitin, jossa vasarat pystyy siirtämään sellaiseen asentoon, etteivät ne koske kieliin ollenkaan. Ääni muodostuu tällöin digitaalisesti ja äänetön soittaminen on mahdollista kuulokkeiden kanssa. Kosketus ja tekniikka on kuitenkin sama kuin akustisessa pianossa.

Oma soittotaustani pitää sisällään 13 vuotta soittotunteja, jotka päättyivät kuin seinään saatuani musiikkiopiston päättötodistuksen. Nyt 16 vuotta myöhemmin ajatus soittamisesta ja harjoittelusta tuntuu taas mukavalta, kun tutkintoja ja matineoita ei tarvitse murehtia. Osittain piano hankittiin tietysti lasten vuoksi. Haluaisin kovasti, että he oppisivat soittamaan jotain soitinta, mutta haluaisin myös että he soittaisivat musisoinnin ilosta, eivätkä soittotuntien pelosta. Vinkkejä?

Pyöräytän bloggaamisen käyntiin pienellä suosikkilistalla – aloitetaan lehtimaailmasta: syyskuun suosikkilehti on Asun. Pakko nostaa hattua Ulla Koskiselle ja hänen tiimilleen, jotka ovat rohkeasti tuoneet täysin uuden sisustuslehden markkinoille tilanteessa, jossa printtimedia käy jatkuvaa pudotustaistelua. Asun on lehti, jonka jokainen sivu on harkitun kaunis. Eipä tätä ole suotta hehkutettu kaikissa blogeissa. Pidän erityisesti lehden eleettömästä kannesta, jossa on käytetty minimaalisesti tekstiä. Se ei huuda olemassaoloaan lehtihyllyn kirjavuudesta mutta kenties pysäyttää vaatimattomuudellaan. Toivottavasti Asun vakiinnuttaa asemansa suomalaisten sisustuslehtien joukossa!

Syyskuun suosikkikodintarvike on Cilla’sin tiskiaine ja puhdistussuihke. Ostin nämä muutama päivä sitten merkin Helsingin Alppilassa sijaitsevasta kivijalkaliikkeestä, vaikka löytyy Cilla’silta myös verkkokauppa. Minun on pitänyt vierailla liikkeessä jo moneen otteeseen, sillä kampaajani työhuone sijaitsee lähistöllä ja olen kulkenut siitä monesti ohi. Hauska seurata, miten Viipurinkadun maisemat ovat muuttuneet. Asuin nimittäin viime vuosikymmenellä pitkään Viipurinkadun ”sinkkulinnassa”, joka on saanut nimensä siitä, että taloyhtiö koostuu pelkistä vuokrayksiöistä. Täältä kehäteiden takaa ei voi kuin todeta että oi niitä aikoja. Viipurinkadun liikevalikoima koostui ennen lähinnä kapakoista ja kahdeksan euron partureista. Kymmenen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella kaupunginosaan sisustuspuotia tai niitä muita ajan hermolla olevia pienyrityksiä, joita sieltä nyt löytyy. Kallion ohella kannattaa siis ehdottomasti kurkistaa myös Alppilaan, kun kulmilla liikutte.

Kodin suosikkitekstiili näin syyskuussa on äitini kutoma uusi torkkupeitto. Sen materiaali on pehmeää, ohutta villaa ja värit kauniin maanläheiset. Kudonta – siis oikea kangaspuissa kutominen, en tarkoita neulomista – tulee ikään kuin äidinpuoleisen suvun perintönä ja toivon, että jonain päivänä oma elämä on sen verran rauhoittunut, että voin luoda kauniita tekstiilejä omaksi ja muiden iloksi. (Joudun ehkä odottamaan eläkkeelle asti.)