Jaksoin tämän päivän hikisen matkustamisen sen ajatuksen voimalla, että kun pääsemme vanhempieni luo, voin lähteä illalla pitkälle kävelylle. Saan nykyään olla niin harvoin yksin, että vaalin ja odotan noita hetkiä etukäteen, lasken päiviä, tunteja ja minuutteja siihen, kunnes saan taas olla hetken yksin.

Illalla sateen jälkeen astuin ulos ovesta ja tiesin jo reitin, jota haluan kulkea: kävelytietä järven rantaan, siitä metsän takana kulkevalle hiekkatielle, kirkkomaan ohi, satamaan ja sieltä kirjaston ja urheilukentän vierestä takaisin kotiin. Kävellessä ajatukset lähtevät liikkeelle. Ja minä mietin: milloin elämästä tuli näin ilotonta suorittamista? Minulla oli ennen paljon rakkaita harrastuksia: luin, kirjoitin, ompelin, kävin elokuvissa. Nyt minulla on työ, perhe, omakotitalo ja tämä blogi, ainoa harrastukseni. Välillä kaipaan entistä elämääni niin että sattuu. Ajan kultaamissa muistoissani se on vähän samanlaista kuin Eeva Kolun elämä. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä kenestä puhun, Eeva Kolu on toimittaja, joka kirjoittaa hauskaa, älykästä ja herkkää blogia Kaikki mitä rakastin. Sen lukeminen on minulle joka kerta lievästi tuskallista. Huonoina päivinä en pysty lukemaan postauksia ollenkaan. Eeva Kolu tuntuu aina tekevän juuri sitä, mitä minä haluaisin sillä hetkellä eniten tehdä. Luetaan kirjaa! Istutaan ystävien kanssa rantakalliolla myöhään yöhön! Tai vain ollaan kotona ja ajatellaan. (Valehtelin siis otsikossa, kyllä minä oikeasti sitä blogia luen.)

Kävellessä syntyi myös ajatus siitä, että näin ei tarvitse olla. Voisin vähä vähältä ryhtyä järjestämään elämääni niin, että pystyisin tekemään enemmän kaikkea mitä rakastan. Tästä voisi tehdä teemavuoden. Että ensi vuonna tähän aikaan minä pitäisin enemmän niistä asioista, joita päivittäin teen.

Palaan asiaan.

Kuopus täytti kesäkuun lopulla vuoden, mikä kaiketi merkitsee vauvavuoden loppua. Tukkaa on vähän mutta painoa paljon. Sanavarasto sisältää huolellisesti artikuloidun ”äidin” ja siihen se sitten rajoittuukin. Ilmeisesti nuori mies pääsee jo aika pitkälle tuolla yhdellä maagisella sanalla. Taidot karttuvat huimaa vauhtia, kävelyä opetellaan vielä. Ajattelen, että aikaa on, sillä isovelikin lähti kävelemään tuetta vasta 15 kuukauden iässä.

Lasten kasvaminen näyttää lopulta aika vaivattomalta verrattuna siihen, minkälaisia kasvukipuja äiti kokee. On olemassa ihmisiä, jotka sujahtavat vanhemman muottiin kuin se olisi heille luotu; sitten on olemassa meitä, jotka saavat harjoitella rooliaan joka päivä. Esikoisen kohdalla järkyttävintä oli vapauden menettäminen yhdessä yössä. Yhtään helpompaa ei ole ollut pikkukakkosen kohdalla: vapauden menetys on tuntunut vieläkin totaalisemmalta. Kuten pomoni minua ystävällisesti ohjeisti ennen äitiyslomalle jääntiäni, kahden kanssa ei todellakaan ole helpompaa.

Ennen toisen lapsen syntymää olin kovin huolissani siitä, että esikoisen kanssa koetut unettomat yöt saisivat jatkoa. Pelkäsin, olisiko lapsi terve, mietin, olisiko se kenties tyttö ja olisiko se erilaista. Kävi ilmi, että pelkäsin jälleen kerran aivan vääriä asioita. Minun olisi pitänyt murehtia sitä, miten pystyn olemaan osallistuva äiti vilkkaalle pojalle ja lempeä syli pienelle vauvalle. Minun olisi pitänyt murehtia jaksamistani vanhempana. Nyt kun nämä opettavaiset kokemukset ovat takana, voin todeta selvinneeni vauvavuosi numero kahdesta. Kunnialla? Hm. Sanotaan, että selvisin.

Ajattelen mielelläni ajan kulkua etappeina; vaikka yksi yö ei muuta käytännössä mitään, kuopuksen 1-vuotispäivä oli minulle tärkeä virstanpylväs. Perheemme on mitä todennäköisimmin nyt tässä. Aina, kun olen pistänyt liian pieniä vauvanvaatteita pois, vaihtanut vaippakokoa numeroa suurempaan tai sulkenut neuvolan oven takanani seurantakäynnin jälkeen, olen ajatellut: kas niin, ei koskaan enää tätä. Ei kolmoskoon vaippoja, ei 8-kuukautisneuvolaa. Tunnustan tehneeni niin lähes vailla haikeutta. Nyt mennään kohti uusia seikkailuja – yhdessä, totta kai.