Hei taas täältä Vantaalta! Eilen oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen, ja oikein pehmeä lasku olikin kello 03.30 herätyksineen. Onneksi sain myöhemmin päivällä otettua kunnon päiväunet, sillä muu väki majailee vielä Pohjanmaalla ja palailee sieltä tämän illan kuluessa. Muuten en pane lainkaan pahakseni töihinpaluuta, eikä minulla ole koskaan ollut oikeastaan ahdistusta kesäloman loppumisesta (paitsi silloin kun olin ensimmäistä kesää kandina töissä ja pidin välissä kolmen viikon loman, mutta se onkin toinen tarina). Kesä jatkuu ja sitä ehtii viettää työvuorojen lomassakin.

Oikeastaan nautin siitäkin, että saa kääntää kasvot kohti uutta vuodenaikaa, täyttää kalenteria ja suunnitella syksyn puuhia. Pojat palaavat kouluun ja harrastuksiin, taapero päiväkotiin ja minä yliopistolle – toivottavasti viimeistä lukukauttani ikinä. Työelämän suunnalla on myös tiedossa muutoksia, kun aloitan osa-aikaisena lääkärinä uudessa paikassa elokuun lopulla.

Miten teidän kesänne on sujunut tähän asti? Ollaanko siellä vielä ihan lomamoodissa helleviikosta nauttien?

Täällä päin ovat jo mustikat alkaneet kypsyä. Enimmäkseen marjat ovat vielä pieniä ja kovia, mutta kun valikoiden käsin poimii, saa kokoon tarpeet piirakkaan. Samalla saatiin hyvä syy lähteä pienelle pyöräretkelle. Mies on ostanut meille käytettynä polkupyörän peräkärryn, joten taaperokin oli helppo ottaa mukaan. Olisipa meillä ollut tuollainen kärry silloin, kun pojat olivat pieniä! Mitä hermolomaa siinä olisikaan saanut, kun olisi pakannut pojat vaunuun ja lähtenyt vain polkemaan johonkin. Sellaista olisin todella tarvinnut eräinä kesinä noin kymmenen vuotta sitten.

Taaperokesä on tietysti edelleen työläs, mutta en silti ole lainkaan samalla tavalla hermoromahduksen partaalla kuin poikien ollessa pieniä. Keksin tähän monta syytä. Ensinnäkin pieniä on vain yksi. Elämäntilanne on monella tavoin erilainen, uskaltaisinko sanoa valmiimpi? Ja miten paljon apua onkaan kahdesta mahtavasta isoveljestä, jotka välillä katsovat pienen perään ja ottavat pikkusiskon mukaan touhuihinsa! Tänään metsässäkin sain noukkia marjoja kaikessa rauhassa, kun dynaaminen trio peuhasi toisaalla.

Pakasterasiallinen marjoja riitti kauden ensimmäiseen mustikkapiirakkaan, joka nautittiin vaniljajäätelön kera. Tuo keväällä ostamani *Pillivuyt’n vuoka on muuten ollut loisto-ostos – paistotulos on joka kerta tasainen eikä piirakkaa tarvitse houkutella ulos vuoasta (ihan vain vinkkinä näin vuoden parhaan piirakkasesongin kolkutellessa ovella).

Kuvissa allekirjoittanut lähdössä asioille, pari juttua hoidettavana ennen kuin huomenna starttaamme pienelle äiti & pojat -reissulle. Autotallin sivukäytävä on harvemmin nähty asukuvien taustana, mutta tänään se pääsi rooliinsa ihan vain siitä ilosta, että pari vuotta käytävällä majaillut yli jääneiden pihakivien pino on vihdoin saatu raivattua tiehensä. Itsehän olisin lahjoittanut kivet pois jo ajat sitten, mutta rakas puolisoni tuntee suurta luopumisen tuskaa kaikenlaisesta käyttökelpoisesta. Kivet saivat sijoituspaikan autotallin käyttöullakolta, ja sinne ne epäilemättä saavat unohtua. Eilen veimme myös peräkärryllisen remontti- ja muuta jätettä Sortti-asemalle. Onneksi olin mukana viskomassa kipsilevyn palasia ja laattojen leikkausjäänteitä kierrätyslavoille, sillä pahoin pelkään, että muuten osa jätteistä olisi palannut reissulta takaisin. Tunnistaako joku ilmiön – onko teillä keräilyyn taipuvaisia puolisoja?

Nyt olemme toden totta siinä tilanteessa, että pihallamme ei ole yhtään rytöläjää. Aion jatkossakin taistella sinnikkäästi niiden ilmaantumista vastaan, vaikka jostain läjiä tuntuu aina pullahtavan esiin.

Iloisena siitä, että tämän käytävän voi kävellä päästä päähän väistelemättä esteitä.

Nyt pakkaamaan!