Siitä on kohta jo vuosi, kun hän tuli elämäämme. Tekisi mieli sanoa, että tuntuu kuin hän olisi aina ollut osa perhettämme, mutta totta puhuen joskus arjessa tulee edelleen hetkiä, jolloin oikein hätkähtäen havaitsen, että minulla on hoivissani tällainen pieni ihminen. Etenkin nyt, kun mieheni on ollut vanhempainvapaalla ja oma elämäni on työssäkäynteineen muistuttanut monilta osin elämääni ennen vauvan tuloa, sitä on välillä hyvinkin poissa vauvamoodista. Joskus tunne iskee kotonakin. Kun illalla siivoan keittiön, kiipeän yläkertaan ja hiivin hämärään makuuhuoneeseen, saatan suorastaan yllättyä pienestä tuhisevasta mytystä pinnasängyssä. Että minulla on tällainen aarre! Että ihmisillä on tällaisia aarteita, yläkerroissaan, kammareissaan, hämärään turvaan piilotettuna maailman katseilta.

Palasin ennen tätä postausta siihen, mitä kirjoitin vauvavuoden päätteeksi yhdeksän vuotta sitten. Tuosta tekstistä kuultaa läpi väsymys ja raskas elämäntilanne, joka ei oikeastaan johtunut vauvasta. Oli keskeneräinen rakennusprojekti, vuorotyöt, miehen opiskelut työn ohella. Tällä kertaa vauvavuotemme ajoittui aivan erilaiseen elämäntilanteeseen. Ajattelen, että temperamentiltaan tytär ei kovin paljon poikkea veljistään, mutta tällä kertaa moni asia on ollut helpompaa, osittain ehkä kokemuksen vuoksi. Meillä ei niinikään ole ollut terveyshuolia eikä useampaa pikkulasta hoidettavana samanaikaisesti. Osittaisimetys mahdollisti sen, että alusta asti muutkin kuin minä ovat pystyneet hoitamaan vauvaa. Vaikka olisin kyllä viihtynyt vanhempainvapaalla pitempäänkin kuin kuusi kuukautta, oli ihan hyvä ratkaisu jakaa vapaat miehen kanssa puoliksi ja käydä itse välillä töissä tuulettumassa.

Tietysti on ollut väsymistä, venymistä, kaikenlaista. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut tehneeni typerästi halutessani vielä yhden lapsen. Että nämä hommat olisi pitänyt jättää sellaisille, joilla on kaikkea enemmän: resursseja, tukiverkkoja, pitkää pinnaa. Mutta perheemme on nyt viisihenkinen ja tiedättekö mitä, se on ihanaa. Vauva tosiaan tuli osaksi perhettä, ja isoveljet ottivat tulokkaan vastaan tavalla, jota en osannut etukäteen kuvitellakaan.

Tyttäremme on valloittava. Kun hän nauraa, oikeaan poskeen ilmestyy hymykuoppa. Hänellä on pellavainen pää ja tummat silmät, jotka ovat minusta ruskeat ja miehen mielestä siniset. Hän sanoo ”yväyvä” (hyvä hyvä) ja ”nammam” (nam nam) ja kävelee ketterästi taaperovaunujen kanssa mutta ei vielä seiso ilman tukea. Hän ei pidä siitä, että meistä vanhemmista kumpikaan poistuu kotoa, vaan jää aina itkemään perään, silloinkin, kun on toisen vanhemman sylissä (en muista, että pojat olisivat tehneet näin). Hän nukkuu hyvin omassa sängyssään, joskus tosin tuttia etsiskellään useampaan otteeseen yön aikana.

Viikonloppuna meillä on yksivuotisjuhlat. En kyllä arvannut edellisen vauvavuoden jälkikirjoitusta naputellessani sellaisia vielä joskus järjestäväni. Nyt ei vauvoja ole enempää tulossa. Sinänsä ajattelen, että on sääli, että tyttäremme jää ilman samanikäisen sisaruksen kumppanuutta. Vaikka pojat ovat välillä päätyneet tukkanuottasille, on heillä kuitenkin ollut toisistaan seuraa kotona, lomilla ja perheen matkoilla. Toisaalta olen havainnut omalla kohdallani, että ikäero sisarusten välillä menettää merkityksensä aikuisuudessa.

Jos vielä jotain vauvavuodesta sanoisin, niin menipä se nopeasti! Käykö tässä niin, että ihan kohta tuota saatellaan alakoulun ovelle ja pian odotellaan, että he tulisivat lomillaan käymään?

P.s. ystävällisesti muistutan, että tämäkään artikkeli ei ole tarkoitettu muun median siteerattavaksi vaan jääköön se tänne blogiin, kiitos.