Neljäntenä opiskeluvuonna:

Kotiutin potilaan päivystyksestä. Pidän paljon päivystysharjoitteluista. Niissä pääsee tutkimaan potilaita omatoimisesti, mutta ohjaaja on kuitenkin koko ajan lähellä ja vastaa hoitopäätöksistä. Yleensä kuvio menee kutakuinkin niin, että päivystyslistalta valitaan tulosyyn perusteella sopiva potilas, jonka kandi menee haastattelemaan ja tutkimaan omatoimisesti. Sen jälkeen palataan kertomaan olennaiset löydökset ohjaajalle. Ohjaajan kanssa määrätään tarvittaessa lisätutkimuksia ja usein ohjaaja käy jossain vaiheessa myös itse tutkimassa potilaan uudelleen. Opiskelijan kannalta järjestely tuntuu jokseenkin pomminvarmalta. Jos itseltä menee jotain ohi, ohjaaja sen varmaankin hoksaa. Vastuuta on myös mahdollista pakoilla seniorin selän takana: minä olen vain opiskelija ja kohta oikea lääkäri tulee tutkimaan tämän potilaan. Yhden kerran kuitenkin kävi niin, että sain kotiuttaa tutkimani potilaan itse, ohjaaja ei siis tullut katsomaan potilasta vaan luotti minun tekemääni haastatteluun ja tutkimukseen. Kyseessä ei ollut erityisen monimutkainen saati henkeä uhkaava tapaus, mutta tulihan siitä aika mukava olo, että minuun luotettiin sillä tavalla. Arvatkaapa silti, jäinkö miettimään potilaan kohtaloa moneksi päiväksi! Entä jos hänet kiikutetaan paareilla päivystykseen seuraavana päivänä, kun kandinpahanen ei ole tajunnut jotain olennaista asiaa? Tosiaan, kun tulevaisuudessa teen töitä lääkärinä, minun täytyy olla varma jokaisesta potilaasta, jonka palautan takaisin kotiin potemaan ja paranemaan.

Pidin poliklinikkavastaanoton. Sinulla on valkoinen takki, stetoskooppi ja terveyssandaalit, kaikki lääkärin ulkoiset tunnusmerkit omaa vastaanottohuonetta myöten. Avaat oven ja kutsut potilaan käytävältä sukunimellä. Ohjaat hänet istumaan, haastattelet ja tutkit, annat ohjeita. Toki potilas tietää, että olet opiskelija ja toki seniori saapuu vastaanoton päätteeksi ja tarkistaa, että kaikki on kohdallaan. Mutta kyllä minä poden huijarisyndroomaa vielä pitkään.

Löysin sivuäänen sydämestä. Sydänäänien kuuntelu stetoskoopilla eli auskultointi kuuluu potilaan perustutkimukseen. Yleisin tilanne on tietysti se, ettei auskultoidessa kuulu mitään poikkeavaa. Kardiologian opinnoissa meille osoitettiin kuunneltavaksi potilaita, joilla oli jokin tiedossa oleva sivuääni sydämessä, jotta oppisimme miltä ne kuulostavat – mutta on tietysti eri asia etsiä ääntä, kun tietää sen olevan olemassa. Eräässä harjoittelussa löysin kuitenkin selvän sivuäänen potilaalta, jolla ei ollut ennalta tiedossa olevaa sydänsairautta, ja potilas ohjattiin jatkotutkimuksiin. Se oli korvia avaava kokemus, pieni askel lääketieteelle mutta suuri askel kandille.

Potilas kuoli. Harjoitteluviikolla kohtasin vuodeosastolla ensimmäisen kerran kuolevan potilaan. Seuraavana päivänä hän oli poissa. Se oli vaatimaton kuolema vailla saattajia, mutta en sano että se oli huono kuolema. Hän sai huolenpitoa ja oloa helpottavat lääkkeet ja hiipui hiljaa pois.

Monikulttuurinen kohtaaminen. Tämä tapahtui terveyskeskusharjoittelussa. Pidin vastaanottoa, johon saapui maahanmuuttajanainen puolisonsa, vauvansa ja tulkin kanssa. Tulosyyksi oli merkitty hengenahdistus, mutta pian kävi ilmi, että vaivaa oli monenlaista muutakin. Perhe oli tullut Suomeen vasta jokin aika sitten, eikä potilastietojärjestelmässä ollut juurikaan esitietoja saatavilla. Tämä saattoi olla hankaluudestaan huolimatta tk-jakson hyödyllisin kohtaaminen, sillä kielimuuri ja kulttuurierot ovat terveydenhuollossa arkipäivää.

Osallistuin lääkäripäiville. Tänä vuonna pääsimme neloskurssilaisina ensimmäistä kertaa mukaan tammikuussa järjestettäville lääkäripäiville. Kutsuja myös muihin tilaisuuksiin on alkanut tipahdella sähköpostiin tihenevään tahtiin. Erityisesti vuokralääkärifirmat kiinnostuvat opiskelijoista opintojen tässä vaiheessa ja moni on jo tehnyt sopimuksen viidennen vuoden jälkeisen kesän töistä.

Intuboin. Anestesian harjoitteluviikko oli käytännön taitojen suhteen vuoden hyödyllisin. Intubointi oli yksi viikon päätavoitteista, se tarkoittaa siis putken viemistä nukutetun tai tajuttoman potilaan henkitorveen, mikä vaatii kohtalaista taitoa. Onneksi harjoittelupaikassani sai treenata paljon myös larynxmaskin laittoa, kyseessä on siis toinen tapa varmistaa potilaan hengitystie ja sitä minä ensisijaisesti akuuttitilanteessa käyttäisin. Myös toinen peikko, kanylointi eli suoniyhteyden avaaminen tuli selätettyä tällä jaksolla. Kolmosvuonna sitä oli harjoiteltu kerran kurssikaveriin, mutta vasta nyt pääsi oikeasti hankkimaan rutiinia tekemällä toistoja toiston perään. Opin myös sanonnan: ”Kymmenen ensimmäistä kertaa ovat vaikeimmat – hoida ne siis pian alta pois.”

Sanelin potilastekstin. Sanelu on tarkoitettu nopeuttamaan lääkärin työtä, mutta minulla meni sen tekemiseen kolme kertaa niin pitkä aika kuin tekstin kirjoittamiseen olisi kulunut. Harjoitus varmasti auttaisi, mutta meidän opiskelijoiden pitää yleensä kirjoittaa kaikki tekstimme, jotta ohjaaja voi ne tarkistaa ja tarvittaessa korjata niitä. Vuoden aikana olen kirjoittanut mukavan määrän alkuarvioita, päivittäismerkintöjä, lähetteitä ja epikriisejä – tämä ihanuus on olennainen osa lääkärin työtä.

Jaoin huonot uutiset. En joutunut itse kertomaan huonoja uutisia mutta olin läsnä, kun potilas sai ne kuulla. Vastaanotolla ihmiset ovat usein hämmentävän rauhallisia, mutta voin aavistaa, että kotiin päästyä tilanne on toinen. Itselläni on tapana eläytyä potilaan tilanteeseen ehkä vähän liikaakin. Empatia on hyvä asia mutta myös ammatillisuus on säilytettävä, jotta voi olla tukena potilaalle.

Huomenna on viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa. Kuten olen aiemmin instagramin puolella kertonut, aion nyt pitää pienen tauon opiskeluista: ainakin ensi syksyn, todennäköisesti kokonaisen välivuoden. Teen sen pienellä haikeudella, sillä ensinnäkin harmittaa jättäytyä pois ihanasta pienryhmästäni, jossa olemme kannatelleet toisiamme nämä kuluneet kaksi klinikkavuotta. Ensi vuonna tulisivat myös itseäni erityisesti kiinnostavat naisten- ja lastentautien kurssit, ja jos olisi jaksanut painaa vielä viidennen vuoden tähän putkeen, olisi työmarkkinoiden suhteen huomattavasti mielenkiintoisemmassa asemassa. Mutta tein jo alkuvuodesta päätöksen, etten tässä vaiheessa kiirehdi eteenpäin, vaan teen loppuopinnot kevyemmässä tahdissa, perhe, työ ja oma jaksamiseni huomioiden. Aion kyllä ilmoittautua läsnäolevaksi myös ensi vuodelle ja tarkoitus olisi tehdä mm. syventävien opintojen tutkielma, joka on lääkiksen gradua vastaava mutta suppeampi kirjallinen työ, joitain valinnaisia kursseja ja yksi muukin opiskelujuttu, josta lisää myöhemmin…

Lupasin kirjoitella opiskelukuulumiset viime talvelta. Tästä voisi siis tulla aika pitkä postaus, mutta yritän pitää jutun kompaktina. Moni hyvä lääkisblogi on jo valottanut opintojen kulkua täällä Helsingissä, eikä minun ole tarkoitus yrittää samaa. Heti alkuun on myös todettava, että vaikka opiskelun, osa-aikaisen työn ja perheen yhdistäminen on melkoinen paletti, opiskelun riemu on säilynyt. Aiemmassa postauksessa jo hehkutinkin, että kolmosvuosi oli lääkiksen paras vuosi tähän mennessä, ja odotukset tulevien vuosien suhteen ovat korkealla.

Kolmosvuosi on ollut paras vuosi siksi, että silloin alkoi opintojen kliininen vaihe. Kolmos- ja nelosvuosina kurssimme on jaettu neljään osaan, jotka kiertävät eri järjestyksessä eri erikoisalojen kursseja. Jotkut alat, kuten radiologia, tulevat pieninä annoksina kunkin erikoisalan yhteydessä, ja muitakin pienempiä kursseja juoksutetaan opintojen rinnalla, mutta suurin työ koostuu kulloinkin meneillään olevasta jaksosta. Omalla kohdallani ensimmäiselle klinikkavuodelle osuivat endokrinologian, neurologian ja neurokirurgian, psykiatrian ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien kurssit. Minusta meidän ryhmämme opintojen järjestys on ollut vähän nurinkurinen (tärkeät sisätautien opintojaksot vatsa, sydän ja keuhkot jäivät kaikki nelosvuodelle) mutta minkäs teet, jostain on aloitettava. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin saavat kahden vuoden aikana käydä samat kurssit.

Aivan aluksi oli kuitenkin johdantojakso, jossa opittiin perusasioita hygieniasta, potilaiden tutkimisesta ja sairaalassa toimimisesta. Kerrattiin anatomiaa, tutkittiin kipeää vatsaa ja opittiin auskultoimaan uutuuttaan kiiltävillä stetoskoopeillamme. Harjoiteltiin kulkemista Meilahden sokkeloisissa tunneleissa ja soviteltiin tohkeissamme lääkärintakkia harteille. Kliiniseen vaiheeseen siis kuuluu potilaiden haastattelua ja tutkimista sekä vastaanottojen ja toimenpiteiden seuraamista sairaalaympäristössä, mutta suurin työ tehdään edelleen seminaareissa, ryhmäopetuksissa ja kirjastossa kirjan ääressä. Osaan kursseista liittyy päivystysharjoitteluja ja käytännön harjoitteluviikkoja hajautettuina sairaaloihin eri puolelle Suomea. Lisää käytäntöä opintoihin tuovat loma-aikoina suoritettavat amanuenssipalvelut, joita tutkintoon kuuluu neljän kuukauden edestä.

Liikkeelle lähdettiin endokrinologialla. Tässä opiskeltiin hormonitoimintaan liittyviä sairauksia, esimerkiksi kilpirauhasen ongelmat kuuluvat tähän kategoriaan. Kurssiin kuuluva diabeteksen hoito ja ravitsemus ovat toki jokaisen terveyskeskuslääkärin perustaitoja, mutta endokrinologiaan olisi ehkä ollut luontevampaa paneutua vasta suurempien sisätautiblokkien jälkeen.

Neurologian ja neurokirurgian jaksoa odotin innolla. Neljä viikkoa (ja viikko kirurgialle) tuntui aivan liian lyhyeltä tämän mielenkiintoisen aihepiirin käsittelyyn. Tähän tosin saa tottua klinikassa muutenkin. Erikoisalat ovat pitkälle kehittyneitä tieteenhaaroja, joita pystytään perusopinnoissa käsittelemään vain pintapuolisesti. Tärkeintä on oppia tunnistamaan päivystykselliset hätätilanteet, diagnosoimaan sairaudet, tietää mitä ja miten voi hoitaa itse ja milloin potilas on ohjattava erikoissairaanhoidon piiriin.

Helmikuussa oli edessä psykiatrian jakso. Aiemmin viidennen vuoden opintoihin kuulunut kurssi on minulle tuntemattomasta syystä siirretty kolmos-nelosvuoden kiertoon. Ehkä siksi, että psykiatriset ongelmat tulevat työssä varsin nopeasti vastaan ja meitä opiskelijoita on haluttu valmistaa sitä varten? Vaikka kahtiajaosta psykiatrian ja kehollisten eli somaattisten lääketieteen alojen välillä on pyritty eroon, kurssi erottuu muista klinikan jaksoista, onhan kyse pitkälti ihmisten henkisestä hyvinvoinnista. Monta kohtaamista jäi mieleen tästä kurssista ja psykiatria olisi kenties ala, jossa iästä ja elämänkokemuksesta olisi hyötyä, mutta koen silti, että omat vahvuuteni ovat jossain muualla.

Kevään viimeinen kurssi käsitti neljä erikoisalaa: ortopedian ja traumatologian, käsikirurgian, fysiatrian ja plastiikkakirurgian. Kurssi oli intensiivinen ja aikatauluiltaan tähänastisista vaativin, mutta toisaalta tuki- ja liikuntaelinsairauksia, murtumia ja venähdyksiä selvitellessä oltiin niin ydinasioiden äärellä, ettei motivaatiota tarvinnut erikseen kaivella, vaikka kesälaitumet jo vähän kutittelivat. Ja ennen kuin joku kysyy, plastiikassa ei asennettu implantteja vaan keskityttiin palovammojen ja haavojen hoitoon. Omana toimenpiteenä saimme tehdä luomenpoiston itse rekrytoimallemme uhrille. Kirurgian aloista plastiikka on minusta tähän asti kiinnostavin, mutta erikoistumisen suhteen pelkään, että se juna meni jo…

Harjoittelua tekonivelkirurgialla

Jatkoin toukokuussa vielä ortopedian alalla tekemällä neliviikkoisen amanuenssipalvelun tekonivelleikkauksia avustaen. Amanuenssipalvelua kuuluu opintoihin pakollisena 4 kk, joista yhden on oltava kirurgian alan palvelua, yhden sisätauteja ja yhden terveyskeskuspalvelua, neljäs kuukausi on vapaavalintainen. Näiden suorittamisen voi aloittaa kolmannen vuoden opintojen jälkeen, ja minulla oli tavoitteena saada kirurgian palvelu suoritettua ensimmäisenä kesänäni. Avustajana pääsi seuraamaan tekonivelien tekoa aitiopaikalta. Tehtäväni oli toimia ylimääräisenä käsiparina, pitää raajaa ja instrumentteja oikeassa asennossa huolehtien samalla leikkausalueen siisteydestä. Välillä touhu kävi fyysiseksi, kun lonkkaniveliä otettiin ulos kuopastaan ja laitettiin taas paikoilleen. Aina silloin tällöin opiskelussa tulee tilanteita, joissa tekee mieli nipistää itseään, ja leikkauspöydän äärellä tuli pariin otteeseen mietittyä, mikä tarkkaan ottaen oli se tapahtumaketju, joka oli johtanut tähän tilanteeseen; että minä, sääkarttojen suojassa viihtyvä perheenäiti Vantaalta olin päätynyt leikkaussaliin pitelemään toisen ihmisen jalkaa kainalossani ja imuroimaan toisella kädellä leikkaushaavaa. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin harjoittelujaksostani valtavasti. Erityiskiitos tulee siitä, että meillä amanuensseilla oli selkeästi määritelty tehtävä, emmekä olleet vain tiellä leikkaussalissa. Jotkut olivat hankkineet kesäksi useammankin amanuenssipaikan, mutta itse jäin opiskeluista lomalle kesäkuun alussa. Perheen kesälomat ajavat vielä tässä vaiheessa työnteon edelle, ja sama pätee todennäköisesti myös ensi kesään.

Erikoistumismörkö

Paljon on kysytty, minkä alan erikoislääkäri minusta tulee. Näistä opinnoista ei tule vielä minkään alan, kuusivuotinen koulutus tähtää yleislääkärin koulutukseen. Valtaosa lääkäreistä erikoistuu kuitenkin jossain vaiheessa peruskoulutuksen jälkeen. Erikoisaloja on yli 50. Olin ajatellut, että kliinisessä vaiheessa minulle varmaankin kirkastuu, mihin haluan mahdollisesti erikoistua. Toistaiseksi näin ei ole käynyt. Alat ovat tuntuneet lähes yhtä lailla kiinnostavilta, joten poissulkutaktiikastakaan ei ole ollut apua. Kevään aikana lietsoin itseni jopa pienimuotoiseen paniikkiin, kun sain päähäni, että mikäli haluan erikoistumaan jollekin suosituista ja kovin kilpailluista aloista (kiitos neurokirurgian jakso ja plastiikkakirurgia), minun on tehtävä ratkaisu saman tien ja ryhdyttävä mieluiten valmistelemaan väitöskirjaa alalta. Kevään ja kesän aikana olen kuitenkin rauhoittunut. Opiskelemaan hakeutuessani ihanteeni on ollut olla hyvä generalisti, siis yleislääkäri. Se on edelleen tavoitteeni. On luonnollista, että klinikkaopetus nostaa esiin erikoistumista, mutta tosiasiassa opintojen tarkoitus on tuottaa taitavia yleislääkäreitä. Hoidan siis ensiksi perusopinnot ja mietin erikoistumista sitten, jos se tulee ajankohtaiseksi. Ehkä tässä jäljellä olevien opiskeluvuosien aikana koen vielä suuren kirkastumisen, ehkä en. Ehkä otan lisensiaatin paperit ja juoksen. Ja niin, tosiaan, yleislääketieteeseenkin voi erikoistua.

Nelosvuosi alkoi elokuun loppupuolella ja syöpä-, veri- ja reumasairauksien kurssi on jo kääntymässä loppusuoralle. Yritän aina välillä päivitellä opiskelukuulumiset tänne, mutta vinkkinä jos kiinnostaa seurailla opiskelujuttuja ja valkotakkiselfieitä, niitä päivittyy useimmin Instagram Storiesiin (ja sieltä ne myös häviävät 24 tunnin kuluessa, kuten pelin henki määrää). Storyjen puolelle on lisäksi suunnitelmissa kysy niin vastaan -sessio opiskeluaiheesta, mutta kommenttiboksi alla kuuntelee toki myös!