• Yhdeksän ensikosketusta kuluneelta opiskeluvuodelta

    Neljäntenä opiskeluvuonna:

    Kotiutin potilaan päivystyksestä. Pidän paljon päivystysharjoitteluista. Niissä pääsee tutkimaan potilaita omatoimisesti, mutta ohjaaja on kuitenkin koko ajan lähellä ja vastaa hoitopäätöksistä. Yleensä kuvio menee kutakuinkin niin, että päivystyslistalta valitaan tulosyyn perusteella sopiva potilas, jonka kandi menee haastattelemaan ja tutkimaan omatoimisesti. Sen jälkeen palataan kertomaan olennaiset löydökset ohjaajalle. Ohjaajan kanssa määrätään tarvittaessa lisätutkimuksia ja usein ohjaaja käy jossain vaiheessa myös itse tutkimassa potilaan uudelleen. Opiskelijan kannalta järjestely tuntuu jokseenkin pomminvarmalta. Jos itseltä menee jotain ohi, ohjaaja sen varmaankin hoksaa. Vastuuta on myös mahdollista pakoilla seniorin selän takana: minä olen vain opiskelija ja kohta oikea lääkäri tulee tutkimaan tämän potilaan. Yhden kerran kuitenkin kävi niin, että sain kotiuttaa tutkimani potilaan itse, ohjaaja ei siis tullut katsomaan potilasta vaan luotti minun tekemääni haastatteluun ja tutkimukseen. Kyseessä ei ollut erityisen monimutkainen saati henkeä uhkaava tapaus, mutta tulihan siitä aika mukava olo, että minuun luotettiin sillä tavalla. Arvatkaapa silti, jäinkö miettimään potilaan kohtaloa moneksi päiväksi! Entä jos hänet kiikutetaan paareilla päivystykseen seuraavana päivänä, kun kandinpahanen ei ole tajunnut jotain olennaista asiaa? Tosiaan, kun tulevaisuudessa teen töitä lääkärinä, minun täytyy olla varma jokaisesta potilaasta, jonka palautan takaisin kotiin potemaan ja paranemaan.

    Pidin poliklinikkavastaanoton. Sinulla on valkoinen takki, stetoskooppi ja terveyssandaalit, kaikki lääkärin ulkoiset tunnusmerkit omaa vastaanottohuonetta myöten. Avaat oven ja kutsut potilaan käytävältä sukunimellä. Ohjaat hänet istumaan, haastattelet ja tutkit, annat ohjeita. Toki potilas tietää, että olet opiskelija ja toki seniori saapuu vastaanoton päätteeksi ja tarkistaa, että kaikki on kohdallaan. Mutta kyllä minä poden huijarisyndroomaa vielä pitkään.

    Löysin sivuäänen sydämestä. Sydänäänien kuuntelu stetoskoopilla eli auskultointi kuuluu potilaan perustutkimukseen. Yleisin tilanne on tietysti se, ettei auskultoidessa kuulu mitään poikkeavaa. Kardiologian opinnoissa meille osoitettiin kuunneltavaksi potilaita, joilla oli jokin tiedossa oleva sivuääni sydämessä, jotta oppisimme miltä ne kuulostavat – mutta on tietysti eri asia etsiä ääntä, kun tietää sen olevan olemassa. Eräässä harjoittelussa löysin kuitenkin selvän sivuäänen potilaalta, jolla ei ollut ennalta tiedossa olevaa sydänsairautta, ja potilas ohjattiin jatkotutkimuksiin. Se oli korvia avaava kokemus, pieni askel lääketieteelle mutta suuri askel kandille.

    Potilas kuoli. Harjoitteluviikolla kohtasin vuodeosastolla ensimmäisen kerran kuolevan potilaan. Seuraavana päivänä hän oli poissa. Se oli vaatimaton kuolema vailla saattajia, mutta en sano että se oli huono kuolema. Hän sai huolenpitoa ja oloa helpottavat lääkkeet ja hiipui hiljaa pois.

    Monikulttuurinen kohtaaminen. Tämä tapahtui terveyskeskusharjoittelussa. Pidin vastaanottoa, johon saapui maahanmuuttajanainen puolisonsa, vauvansa ja tulkin kanssa. Tulosyyksi oli merkitty hengenahdistus, mutta pian kävi ilmi, että vaivaa oli monenlaista muutakin. Perhe oli tullut Suomeen vasta jokin aika sitten, eikä potilastietojärjestelmässä ollut juurikaan esitietoja saatavilla. Tämä saattoi olla hankaluudestaan huolimatta tk-jakson hyödyllisin kohtaaminen, sillä kielimuuri ja kulttuurierot ovat terveydenhuollossa arkipäivää.

    Osallistuin lääkäripäiville. Tänä vuonna pääsimme neloskurssilaisina ensimmäistä kertaa mukaan tammikuussa järjestettäville lääkäripäiville. Kutsuja myös muihin tilaisuuksiin on alkanut tipahdella sähköpostiin tihenevään tahtiin. Erityisesti vuokralääkärifirmat kiinnostuvat opiskelijoista opintojen tässä vaiheessa ja moni on jo tehnyt sopimuksen viidennen vuoden jälkeisen kesän töistä.

    Intuboin. Anestesian harjoitteluviikko oli käytännön taitojen suhteen vuoden hyödyllisin. Intubointi oli yksi viikon päätavoitteista, se tarkoittaa siis putken viemistä nukutetun tai tajuttoman potilaan henkitorveen, mikä vaatii kohtalaista taitoa. Onneksi harjoittelupaikassani sai treenata paljon myös larynxmaskin laittoa, kyseessä on siis toinen tapa varmistaa potilaan hengitystie ja sitä minä ensisijaisesti akuuttitilanteessa käyttäisin. Myös toinen peikko, kanylointi eli suoniyhteyden avaaminen tuli selätettyä tällä jaksolla. Kolmosvuonna sitä oli harjoiteltu kerran kurssikaveriin, mutta vasta nyt pääsi oikeasti hankkimaan rutiinia tekemällä toistoja toiston perään. Opin myös sanonnan: ”Kymmenen ensimmäistä kertaa ovat vaikeimmat – hoida ne siis pian alta pois.”

    Sanelin potilastekstin. Sanelu on tarkoitettu nopeuttamaan lääkärin työtä, mutta minulla meni sen tekemiseen kolme kertaa niin pitkä aika kuin tekstin kirjoittamiseen olisi kulunut. Harjoitus varmasti auttaisi, mutta meidän opiskelijoiden pitää yleensä kirjoittaa kaikki tekstimme, jotta ohjaaja voi ne tarkistaa ja tarvittaessa korjata niitä. Vuoden aikana olen kirjoittanut mukavan määrän alkuarvioita, päivittäismerkintöjä, lähetteitä ja epikriisejä – tämä ihanuus on olennainen osa lääkärin työtä.

    Jaoin huonot uutiset. En joutunut itse kertomaan huonoja uutisia mutta olin läsnä, kun potilas sai ne kuulla. Vastaanotolla ihmiset ovat usein hämmentävän rauhallisia, mutta voin aavistaa, että kotiin päästyä tilanne on toinen. Itselläni on tapana eläytyä potilaan tilanteeseen ehkä vähän liikaakin. Empatia on hyvä asia mutta myös ammatillisuus on säilytettävä, jotta voi olla tukena potilaalle.

    Huomenna on viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa. Kuten olen aiemmin instagramin puolella kertonut, aion nyt pitää pienen tauon opiskeluista: ainakin ensi syksyn, todennäköisesti kokonaisen välivuoden. Teen sen pienellä haikeudella, sillä ensinnäkin harmittaa jättäytyä pois ihanasta pienryhmästäni, jossa olemme kannatelleet toisiamme nämä kuluneet kaksi klinikkavuotta. Ensi vuonna tulisivat myös itseäni erityisesti kiinnostavat naisten- ja lastentautien kurssit, ja jos olisi jaksanut painaa vielä viidennen vuoden tähän putkeen, olisi työmarkkinoiden suhteen huomattavasti mielenkiintoisemmassa asemassa. Mutta tein jo alkuvuodesta päätöksen, etten tässä vaiheessa kiirehdi eteenpäin, vaan teen loppuopinnot kevyemmässä tahdissa, perhe, työ ja oma jaksamiseni huomioiden. Aion kyllä ilmoittautua läsnäolevaksi myös ensi vuodelle ja tarkoitus olisi tehdä mm. syventävien opintojen tutkielma, joka on lääkiksen gradua vastaava mutta suppeampi kirjallinen työ, joitain valinnaisia kursseja ja yksi muukin opiskelujuttu, josta lisää myöhemmin…


  • Lauantaiolo

    Tämä viikko on sujunut hieman vaisuissa merkeissä. Olen sairastanut flunssaa, joka on vienyt välillä puheäänen kokonaan. Samaan aikaan meneillään on ollut kevään viimeinen kurssi, jolle olen pystynyt osallistumaan vain osittain, kun olen töistäkin ollut välillä sairaslomalla. Kyseessä on onneksi valinnainen opintojakso, joten jos suoritusmerkintä nyt poissaolojen vuoksi jää saamatta, se ei ole kauhea katastrofi. Harmittaa silti, sillä aihepiiri, joka liittyy ns. toiminnallisiin häiriöihin, on todella kiinnostava ja yleislääkärin kannalta hyödyllinen.

    Nyt viikonloppuna olen yrittänyt ottaa rennosti. Mies oli lauantaina töissä ja me otimme poikien kanssa rennosti kotona. Ihana kesäsade kasteli pihaa, kun katsoimme lätkää telkkarista. Saunaakin on tullut lämmitettyä. Höyry helpottaa oloa ja hillitsee kuivaa, hakkaavaa yskää ainakin hetkeksi.

    Kylppäri ja sauna ovat esiintyneet blogissa harvoin, näitä pieniä hämäriä tiloja kun on aika hankala kuvata. Viime näkemän jälkeen saunan kiulu on vaihtunut mustaan KOLO-kiuluun. Se on ollut hyvä ostos, vaikka nyt ehkä valitsisin kantokahvallisen version, jollaista ei vielä valmistettu tätä hankkiessani. Kaikki saunatekstiilit ovat Lapuan kankureilta. Erityisen ihanat ovat nämä aikoinaan joululahjaksi saadut Kaste-kylpytakit. Kuvia varten varastin ylleni mieheni luonnonvärisen pellavatakin kun taas omani on tuo henkarilla roikkuva valkoinen. One size fits all!

    Tänään sunnuntaina onkin tiedossa vähän puuhakkaampi päivä. Suuntaamme serkkulaan synttäribrunssille ja sieltä kuopuksen tanssikoulun esitykseen. Illalla on pakko valvoa lätkän parissa, vaikka huomenna odottaakin varhainen aamuvuoro…


  • Kynähameen paluu

    Minulla on pitkästä aikaa kynähame vaatekaapissani. Edellisen laitoin kiertoon pari vuotta sitten, kun sille ei koskaan tuntunut olevan käyttöä. Olen arastellut tällaisen vaatekappaleen pitämistä, sillä vartaloni mittasuhteet ovat vähän hassut ja kynähame korostaa sitä, että selkäni on lyhyt ja vyötäröni pituuteeni nähden korkealla (Michelle Obamalla on muuten samanlaiset mittasuhteet, jos olette pistäneet merkille). Tämän vuoksi on vaikea löytää jakkuja ja istuvia mekkoja normimitoitetuista mallistoista.

    Viime vuoden lopussa meillä töissä tehtiin studiouudistus ja samalla piti miettiä työpukeutumista uusiksi, kun meteorologille ilmestyi yhtäkkiä myös jalat. Päätin antaa kynähameelle uuden mahdollisuuden. Tämä on Tiger of Swedenin Erene-hame ohutta villaa pienellä elastaanilisällä. Joudun töissä istumaan tietokoneen ääressä pitkiä aikoja esiintymisvaatteissani, joten tässä hameessa olen arvostanut sitä, että se ei pahemmin ota ryppyjä istuessa.

    Pusero on vanha Tara Jarmon – netin palstoilla äitiyspaidaksikin tituleerattu, vaikka en ole kyllä ollut raskaana tätä käyttäessäni. Olen ”keksinyt sen uudelleen” solmimalla kauluksen liehukkeet rusetiksi ja ryhtymällä käyttämään sitä pitkä helma hameen sisään työnnettynä. Minusta se toimii aika hyvin näin ja parasta on, että löytää ikään kuin uuden vaatteen oman kaappinsa uumenista.

    Tummansininen on viehättänyt jo pitkään ja yhdistän sitä mielelläni feminiiniseen roosaan.

    Ihanat rannekorut olen saanut blogiyhteistyön kautta Helmi on helmeltä.

    Joku saattaisi näiden kuvien perusteella päätellä, että Lisbetillä on lempiväriyhdistelmä, eikä olisi aivan väärässä. Tummansininen on viehättänyt jo pitkään ja yhdistän sitä mielelläni feminiiniseen roosaan. Taitaa tämä värikoodi löytyä blogin tämänhetkisestä ulkoasustakin. Vaatekaappiin tummansininen on eksynyt pääväriksi myös sen vuoksi, että musta vaate ei toimi tv-kuvassa kovin hyvin (ja itse asiassa ruudussa tämäkin hame taitaa näyttää melkein mustalta). Myös puhdas valkoinen pyrkii palamaan puhki studiovaloissa, joten turvallisempaa on valita jotain siitä sivusta, kuten hentoa roosaa, harmaata tai luonnonvalkoista.

    Nautin naisellisesta pukeutumisesta, eikä kukaan pakota minua pukeutumaan töihin tietyllä tavalla. Silti esiintymisvaatteet, korkkarit, maski ja tupeerattu tukka ovat yhdenlainen univormu tai rooliasu. Lääkisopinnoissa on ollut virkistävää vaihtelua pukea ylle sairaalan vihreät suojavaatteet, vetää jalkaan terveyssandaalit ja verhoutua vielä pitkään valkoiseen takkiin – sama asu joka päivä ilman sen kummempaa miettimistä, ilman sukupuolirooleja, ilman ulkonäköpaineita. Puhumattakaan siitä, että joku toinen hoitaa pyykkipuolen! Ehkä pyjamatyyliinkin on jossain vaiheessa mahdollisuus kyllästyä, mutta ainakaan vielä ei ole niin käynyt.

    Mikä on sinun työunivormusi?


  • Keväinen pihakierros ja pergolasuunnitelmat

    Rusokirsikat kukkivat – meilläkin! Ympäri kyliä näkyy upeita hattarapilviä, meillä kotona sitten hieman vaatimattomampi kirsikkajuhla. Pari vuotta sitten istutetuissa puissa on sentään kourallinen kukkia, mikä on jo paremmin kuin viime kesänä, jolloin toinen puu ei kukkinut ollenkaan ja toinen teki kokonaisen yhden kukkatertun.

    Kuvasin pitkästä aikaa pihaa eri puolilta taloa. Näitä on mukava tallentaa ajoittain ihan omaa arkistoakin varten. Suuria muutoksia ei ole edellisiin nähden. Viime kesän merkittävin saavutus oli luonnonkivilatomuksen lisääminen myös talon etelälounaiselle osalle. Aiemminhan tuo terassin laatoitus uloittui sellaisenaan sokkeliin saakka, mutta nykyinen ratkaisu sallii sokkelin hengittää paremmin. Viime vuonna kaupunki vihdoin myös rakensi pienen kujamme, joka oli vuosikaudet ollut käytännössä pelkkä rakennusaikainen kärrypolku. Päällyste ja reunakivet antoivat sisäänajolle viimeistellyn ilmeen ja pääsimme saattamaan kadunvarren nurmialueet ja istutuksen loppuun.

    Myös autotalli on nyt virallisesti valmis, lopputarkastettu ja kaikki. Mies teki sisätöiden kanssa tarkkaa työtä, ehkä jossain vaiheessa kurkistetaan niihin. Tallin kanssa on kyllä käymässä klassiset, nimittäin autoa ei ole vielä kertaakaan ajettu sinne sisään. Sen sijaan sieltä löytyy pöytäfutis, sohvaryhmä, pingispöytä, moottoripyörä ja muuta tarpeellista. Oikea mancave siis. Auto ajetaan yleensä tuohon katokseen kotiin tullessa. Kolmepaikkainen talli on selvästi mitoitettu hieman autoiluorientoituneemmalle perheelle. Tälle rakennuslupa oli kuitenkin taloa ostaessamme haettu ja sellaisen siis myös pihaan rakensimme. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että lapsiperhe pärjää täällä kehäteiden varressa vain yhdellä autolla, mutta toistaiseksi olemme näin selvinneet. Julkiset toimivat kohtuullisen hyvin, mutta kyllä minulta esimerkiksi Meilahteen kulkiessa saattaa vierähtää päivässä parikin tuntia julkisilla liikkuessa.

    Pihasuunnitelmia riittää tällekin kesälle, mutta olemme oppineet ottamaan niiden suhteen maltillisesti. Mies väsäilee paraikaa koristelinettä kesäpäivien iloksi (meillä ei kukaan osaa pelata koripalloa, mutta nyt ei ole enää tekosyytä olla treenamatta). Myös talon terassialueen nurkalle tulevan pergolan runkopuut on tilattu. Pergola on tarkoitus rakentaa lähinnä näkö- ja tuulensuojaksi avoimelle tontille, lasituksia tai katetta siihen ei ole tulossa. Talon tyyli ja olemassaolevat rimoitukset sanelevat pitkälti rakennelman mallin, mutta suunnitelmissa on siis yksinkertainen moderni pergola, joka maalataan samalla tummanharmaalla, jota talosta ja autotallista löytyy.

    Ylläolevassa kuvassa etualalla näkyy toisen ison istutusaltaan paikka, jonka laiskuuksissamme pistimme nurmelle pari kesää takaperin. Sen istuttaminen mahtunee tämän kesän suunnitelmiin. Siihenkin tulee erilaisia havuja, ainakin kääpiövuorimäntyjä ja mahdollisesti myös kunttaa.

    Valopisteitä pihalla on mukavasti, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että autotallin edustan istutusaltaassa olisi paikka vielä yhdelle pylväsvalaisimelle. Pihan pylväsvalaisimet ovat Airamin Ludvikat ja sain ne taannoin blogiyhteistyön kautta. En kuitenkaan tainnut tehdä kovin hyvää työtä, sillä valaisimien valmistus on näköjään lopetettu! Harmi, sillä minusta ne ovat todella hienot ja niissä yhdistyy hyvin moderni tyyli ja käpyvalaisimen klassinen idea. Useimmat tuntuvat kuitenkin haluavan tällä hetkellä vielä minimalistisempia valaisimia pihoihinsa.

    Mistähän löytäisin vielä yhden Ludvikan?


  • Mobilepusero, huivipanta ja uusi tapa lukea blogeja

    Auringonpaisteen, yli 10 asteen päivälämpötilojen ja muuttolintujen vanavedessä saapuu myös talviuniltaan heräilevä blogi. Toivottavasti jollain on ollut minua ikävä. Minulla ainakin on ollut ikävä teitä. Talvi on vierähtänyt koti-koulu-työpaikka-kolmiota milloin mihinkin suuntaan kiertäen, mutta aina välillä olen suonut lämpimän ajatuksen blogeille ja sosiaaliselle medialle ylipäätään. Olen oikeastaan miettinut niitä todella paljon, etenkin silloin, kun olen stressin keskellä kaivannut pakoa arjesta. Olen miettinut, millaisia blogeja ja some-tilejä tykkään seurata ja samalla pohtinut, millaista sisältöä lukijani haluaisivat nähdä, jos blogia ehtisin päivittää.

    Olen myös kiinnittänyt tietoisesti huomiota siihen, mitä, missä ja milloin somessa seuraan. Instagramissa olen vähä vähältä tiputellut pois seurattavista tilejä, jotka eivät enää tunnu relevanteilta elämäntilanteeni suhteen. Facebookissa jätin blogit kokonaan pois tykkäyslistaltani. Tämä ei suinkaan ole protesti, päinvastoin. Kuten monia muitakin, minua ärsyttää Facebookin algoritmi ja tapa tarjoilla minulle vain valikoituja postauksia. Lisäksi ajauduin usein lukemaan postauksia Facebookin kautta vaikka kauppajonossa, eli käytännössä katsoin kuvat läpi ja silmäilin tekstiä sieltä täältä, ennen kuin tuli minun vuoroni asettaa maitopurkit hihnalle. Haluan mielummin lukea blogeja niin kuin vanhoina hyvinä aikoina (eli noin 6 vuotta sitten): ajan kanssa, isolta ruudulta, sisällöstä nauttien ja ehkä kommentinkin jättäen. Paras kanava tähän tuntuu edelleen olevan Bloglovin’. Siellä näen edelleen kaikkien seuraamieni blogien postaukset kronologisessa järjestyksessä. Whoa!

    No mutta, mikä on vastaus alkuperäiseen kysymykseen? Mikä on minun mielestäni hyvää sisältöä somessa?

    Samaistuttavaa ja relevanttia. Tämä on tärkein. Sisällön täytyy puhutella minua ja siinä pitää olla jotain sellaista, jota voin soveltaa omaan elämäntilanteeseeni. Minulla on oltava jotain yhteistä sisällöntuottajan kanssa.

    (Aina samaistuttavuus ei ole kovin ilmiselvää. Miksi blogilistaltani löytyy esimerkiksi pari yhdysvaltalaista langanlaihaa perheenäitiä, jotka asuvat valtavissa kartanoissa eivätkä koskaan käytä samaa kolttua kahdesti? Ehkä joskus on viihdyttävää seurata myös sellaista, mikä on kaukana omasta elämästä. Toisaalta tietyt reunaehdot ovat meilläkin samat: elämä keskittyy tiiviisti perheen ja kodin ympärille. Seurattavistani tuskin löytyy yhtään 21-vuotiasta mallityttöä, joka lentää instaboyfriendinsa kanssa ympäri maailmaa kuvaamassa asuja toinen toistaan eksoottisemmissa kohteissa.)

    Minun on tultava siitä hyvälle tuulelle. Haen somesta viihdettä ja hyvää fiilistä. Ärsyttävää sisältöä ei kannata kuluttaa. Sellainenkin sisältö saattaa ärsyttää, josta ei varsinaisesti ole mitään vikaa, kyllähän te tiedätte että joskus jokin vain tökkii. Silloin on parempi lopettaa seuraaminen, tämä on palvelus sekä itsellesi että sisällöntuottajalle.

    Ei liian täydellistä. Tarttumapintaa pitää olla, ja kohokohtien lisäksi kuulen mielelläni myös vaikeuksista ja heikkouksista, koska minullakin on vaikeuksia ja heikkouksia. Myös liiallinen tekninen ja laadullinen täydellisyys on alkanut tökkiä (tässä olen peruuttanut hieman aiemmista ajatuksistani). Suotavaa olisi, että sisällöt olisivat oikeasta elämästä, eivätkä vain sarja kauniiden kuvien vuoksi lavastettuja tilanteita.

    Jos pitäisi mainita ihan nimeltä kolme viimeaikaista suosikkikanavaani, ne olisivat

    1. Perjantain parhaat -podcast – Noora & Noora -blogista tuttu postaussarja jatkuu äänimuodossa. Vaikka podcasteja on nykyään pilvin pimein, tämä on ainoa, jota säännöllisesti kuuntelen. Kaikki yllämainitut ehdot täyttyvät. Oma elämäni ei suinkaan mene yksi yhteen Noorien kanssa, mutta saan podcastista paljon kivoja vinkkejä ja Noorien keskinäistä kemiaa on hauska kuunnella.
    2. The Strive to Fit Youtube-kanava – Jamie on New Yorkissa asuva lääkäri, joka valmistui vuosi sitten ja on nyt resident eli erikoistuu Emergency Medicineen, joka suomalaisista erikoisaloista vastaa kai lähinnä akuuttilääketiedettä. Erikoistuminen on selvästi rankkaa aikaa, eikä videoita ilmesty enää yhtä säännöllisesti kuin ennen, mutta edelleen katson kaiken, mitä Jamie julkaisee. Ihailen Jamien järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta ja toivon, että pystyisin itse opinnoissani samaan!
    3. Jaanan IG-tili – Tämä neljän lapsen äiti asuu samalla paikkakunnalla, josta olen itsekin kotoisin ja Jaana oli koulussa minua vuotta alemmalla luokalla. Elättelin pitkään ajatusta paluumuutosta vanhalle kotiseudulleni ja vaikka tuo haave onkin nyt haalistunut, on silti kiva bongailla stooreista tuttuja kulmia ja kuvitella hetki, millaista toisenlainen elämä voisi olla. Jaanan hyvä tyylisilmä houkuttelee tietysti myös seuraamaan.

    Nyt minua kiinnostaisi tietää, miksi sinä olet täällä? Tulitko lukemaan kuulumisia vai klikkasitko tänne ensimmäistä kertaa? Onko meillä jotain yhteistä? Mikä kiinnostaa, mikä ärsyttää, mikä on hyödyllistä, mikä turhaa?

    Asusta sen verran, että paitapuseron olen ostanut viime syksynä. Se on Gantin mallistosta ja ihastuin kaupassa sen laadukkaanoloiseen materiaaliin ja puhuttelevaan printtiin. Selvittelyjen kautta kävi ilmi, että kuosi on saanut inspiraationsa yhdysvaltalaisen Alexander Calderin mobileista. Aika hauska oivallus. Materiaali on paksua polyesterkreppiä, joka laskeutuu kauniisti ja – mikä parasta – on konepesun kestävää. Kyllä minusta hyvillä tekokuitumateriaaleilla on paikkansa myös ajattomassa ja pitkäikäisessä vaatekaapissa. (Tämä on tietysti jo myyty pois kaikkialta, mutta jos googletatte ”gant utility mobile”, saattaa joku verkkokauppa vielä löytyä.)

    Hiusasusteena olevan huivin sain puolestaan valita pr-lahjana ruotsalaisen Hermine Holdin valikoimista. Merkkiä luotsaavan blogimoguli Isabella Lövengripin bisnesnenä on taas vainunnut trendin juuri oikeaan aikaan, sillä pinnit, klipsit, soljet ja pannat ovat nyt kovassa nousussa. Tuotteiden brändäys ja lanseeraus on tietenkin ollut viimeisen päälle hoidettu. Signature Silk Scarf saapui ylellisen näköiseen vihreään laatikkoon pakattuna, eikä itse voi kuin ihailla vierestä, kuinka näinkin yksinkertaiset ja kaikille tutut tuotteet saavat uuden elämän ”vahvoille ja itsenäisille naisille” uudelleenbrändättynä.

    Tämä vahva ja itsenäinen nainen lähtee illaksi sääkarttojen ääreen. Hyvää pääsiäisen jatkoa sinne ruutujen taakse! Jäin vielä miettimään tuota suosikkikanavieni listaa, jolle ei päätynyt yhtään varsinaista blogia. Vanhat suosikit pitävät edelleen pintansa lukulistallani, mutta paino on sanalla vanhat. Viime vuosina blogipuolelta ei ole tarttunut mukaan uutta luettavaa. Jos teillä on mielessä blogisuosituksia, niitäkin saa vinkata kommenttilaatikkoon!


  • Missä kurpitsat kasvavat

    Olen vasta hiljattain alkanut lämmetä Amerikan-tuliaisina rantautuneelle Halloween-perinteelle. Alkuun nyrpistelin nenääni kurpitsalyhdyille ja koristekrääsälle, jotka tulivat mielestäni sotkemaan pyhäinpäivän hartaan tunnelman. Mutta kenties syksyssä on tilaa kummallekin juhlalle. Kaikki, mikä antaa syyn sytyttää lyhdyt palamaan ja tuo ihmiset yhteen, on tervetullutta pimenevässä vuodenajassa.

    Niinpä lokakuusta on tullut oikein Halloween-kuukausi. Otimme varaslähdön jo näin syyskuun viimeisenä viikonloppuna ja suunnistimme koko perheen voimin täällä lähistöllä sijaitsevalle kurpitsapellolle, jossa vietettiin sadonkorjuutapahtumaa. Yhdysvalloissa tällaiset Pumpkin Patchit, joista saa käydä itse poimimassa oman täydellisen kurpitsansa, ovat varsin suosittuja, mutta kotimaasta en tiedä toista vastaavaa – sivistäkää toki, jos olen väärässä. Kurpitsapeltoa tai oikeammin Kurpitsakauppaa pyörittää ihailtavalla intohimolla viestinnästä puutarhuriksi osaamistaan laajentanut Katariina Kääpä (kuvaa ei ole, mutta tunnistat kurpitsatädin kyllä, kun tapaat hänet pellolla).


    Kasvukauden alussa vieraillut halla ja kuiva kesä olivat valitettavasti verottaneet satoa tänä vuonna, mutta löysimme silti pellosta mieleiset muotovaliot. Kaikki pellolla kasvavat kurpitsat ovat myös syötäviä, joten lyhdyksi kaiverretun kurpitsan sisustan voi käyttää vaikka keittoon tai piirakkaan ja siemenet voi paahtaa uuninpellillä. Muutaman yksilön ajattelin varata syysistutuksen koristeeksi. Pienet vaaleat kurpitsat ehtivät mennä nenän edestä, joten ajattelin täydentää syksyisiä asetelmiani vielä lähikaupan valikoimilla.

    Kannatti kyllä tulla heti sadonkorjuupäivän alkajaisiksi, sillä tapahtuma oli yleisömenestys. Kassalla ja tallin ylisillä sijaitsevassa kahvilassa oli jonoa ruuhkaksi asti. Tänään Kurpitsakaupan sivuilla olikin jo tiedote, että sato on käytännössä loppuunmyyty ja lokakuun myynti-illat on sen vuoksi peruttu. Suosittelen seuraamaan Kurpitsakauppaa jo nyt Facebookissa, niin saat ensi vuonna hyvissä ajoin tiedon sadon kehittymisestä ja sadonkorjuun alkamisesta.

    Pojat olivat varsin otettuja kurpitsapellosta ja oli mukava käydä katsomassa, millaisia kivoja juttuja tästä ihan omilta hoodeilta löytyykään. Päätimme, että tästä tulee meidän jokasyksyinen perinne – vaikka viisivuotias oli kyllä sitä mieltä, että hänen kurpitsastaan ei tehdä mitään perinnettä, vaan sellainen hieno kurpitsalyhty, johon tulee kynttilä sisälle.

    Kurpitsakauppa, Kolisevantie 1, 01750 VANTAA


  • Kun kaikki on ihan last season

    Oi mikä syksy on ollut! Ihanaa lämpöä, aurinkoisia päiviä ja sopivasti sadetta kuivan kesän jälkeen. Lämmintä vaatettakaan ei ole tarvinnut kaivella esille ennen kuin ihan viime päivinä. Käsillä on oma suosikkivuodenaikani myös pukeutumisen suhteen. Kohtaaminen kesän jälkeen neulepuseron ja villahuvin kanssa on kuin ystävän jälleennäkeminen.

    Somessa ei tule joka kerta mainittua vaatteiden merkkejä ja ostopaikkoja, ja hämmästyn aina pikkuisen kun (ihanasti) kyselette niiden perään. Pyrin edelleen vaatteiden pitkäikäisyyteen, joten harvoin on mitään uusia ostoksia hehkutettavaksi. Tässäkään asussa ei ole mitään uutta, vaan kaikki on ihan last season. Kevytuntuvatoppiksen ostin vuosi sitten taitoluistelukisoista Luhdan ständiltä, Filippa K:n neule on niinikään viimesyksyinen, Ilse Jacobsenin kumpparit ja By Malene Birgerin huivi on blogissa jo aiemmin nähty, Zaran farkutkin ovat vanhat. Mutta se kai tässä asussa onkin parasta, että se kuvastaa aidosti vaatekaappini sisältöä ja vapaa-ajan tyyliäni. Yritin kaivella, löytyisikö näitä samoja vaatteita edelleen netistä, ja ainakin Luhdan Roosa-toppista on edelleen Intersportin valikoimissa. Tämä vuoriton kevytuntuvatakki sopii hyvin välikausitakiksi tai sporttisempaan talvimenoon ja on se totta puhuen pujahtanut päälle joskus Suomen kesässäkin. Jacobsenin kumpparit ovat klassikkokamaa ja vaikka ihan identtistä Birgerin huivia ei enää olekaan tarjolla, samantyylinen logokuosinen huivi on ollut valikoimissa lähes joka sesonki. Neuletta ei ole ollut myynnissä viime syksyn jälkeen, mutta linkkaan tähän erään toisen viime syksynä ostamani Filippa K:n neuleen, joka on jo ollut pitempään valikoimissa ja joka olisi yhtä hyvin voinut valikoitua päälleni näihin kuviin. (Ei sisällä mainoslinkkejä.)

    Minulle tulee hyvä mieli, kun huomaan hankkineeni vaatteen, joka on mukana vielä seuraavienkin sesonkien mallistoissa. Jotain on suunnittelussa mennyt oikein, kun tuote on selvinnyt karsinnasta päästäkseen vielä toiselle, kolmannelle tai kymmenennelle kierrokselle. Päinvastainen tunne taas seuraa siitä, kun näkee joukoittain ostamaansa puseroa roikkumassa rekissä valtavalla aleprosentilla sesongin päätteeksi.

    Minulle tulee hyvä mieli, kun huomaan hankkineeni vaatteen, joka on mukana vielä seuraavienkin sesonkien mallistoissa. Jotain on suunnittelussa mennyt oikein, kun tuote on selvinnyt vielä toiselle, kolmannelle tai kymmenennelle kierrokselle.

    Hyvää tiistaipäivää sinne ruutujen taakse! On ollut tosi kiva taas bloggailla, vaikka välillä saattaa tulla viikon, parin taukoja kirjoitteluun. Joskus sitä jää jumiin käsillä olevan julkaisun takia. Esimerkiksi edellistä opiskelupostausta hioin ihan tarpeettoman pitkään, jotenkin tuntui vaikealta kirjoittaa aiheesta kattavasti ja ytimekkäästi. Paljon helpompi on keskittyä tähän hetkeen ja siihen mitä elämässä juuri nyt on meneillään. Eli tällaista tänään, aika tavallista ja siksi juuri niin mukavaa.


  • Millainen oli lääkiksen kolmosvuosi

    Lupasin kirjoitella opiskelukuulumiset viime talvelta. Tästä voisi siis tulla aika pitkä postaus, mutta yritän pitää jutun kompaktina. Moni hyvä lääkisblogi on jo valottanut opintojen kulkua täällä Helsingissä, eikä minun ole tarkoitus yrittää samaa. Heti alkuun on myös todettava, että vaikka opiskelun, osa-aikaisen työn ja perheen yhdistäminen on melkoinen paletti, opiskelun riemu on säilynyt. Aiemmassa postauksessa jo hehkutinkin, että kolmosvuosi oli lääkiksen paras vuosi tähän mennessä, ja odotukset tulevien vuosien suhteen ovat korkealla.

    Kolmosvuosi on ollut paras vuosi siksi, että silloin alkoi opintojen kliininen vaihe. Kolmos- ja nelosvuosina kurssimme on jaettu neljään osaan, jotka kiertävät eri järjestyksessä eri erikoisalojen kursseja. Jotkut alat, kuten radiologia, tulevat pieninä annoksina kunkin erikoisalan yhteydessä, ja muitakin pienempiä kursseja juoksutetaan opintojen rinnalla, mutta suurin työ koostuu kulloinkin meneillään olevasta jaksosta. Omalla kohdallani ensimmäiselle klinikkavuodelle osuivat endokrinologian, neurologian ja neurokirurgian, psykiatrian ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien kurssit. Minusta meidän ryhmämme opintojen järjestys on ollut vähän nurinkurinen (tärkeät sisätautien opintojaksot vatsa, sydän ja keuhkot jäivät kaikki nelosvuodelle) mutta minkäs teet, jostain on aloitettava. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin saavat kahden vuoden aikana käydä samat kurssit.

    Aivan aluksi oli kuitenkin johdantojakso, jossa opittiin perusasioita hygieniasta, potilaiden tutkimisesta ja sairaalassa toimimisesta. Kerrattiin anatomiaa, tutkittiin kipeää vatsaa ja opittiin auskultoimaan uutuuttaan kiiltävillä stetoskoopeillamme. Harjoiteltiin kulkemista Meilahden sokkeloisissa tunneleissa ja soviteltiin tohkeissamme lääkärintakkia harteille. Kliiniseen vaiheeseen siis kuuluu potilaiden haastattelua ja tutkimista sekä vastaanottojen ja toimenpiteiden seuraamista sairaalaympäristössä, mutta suurin työ tehdään edelleen seminaareissa, ryhmäopetuksissa ja kirjastossa kirjan ääressä. Osaan kursseista liittyy päivystysharjoitteluja ja käytännön harjoitteluviikkoja hajautettuina sairaaloihin eri puolelle Suomea. Lisää käytäntöä opintoihin tuovat loma-aikoina suoritettavat amanuenssipalvelut, joita tutkintoon kuuluu neljän kuukauden edestä.

    Liikkeelle lähdettiin endokrinologialla. Tässä opiskeltiin hormonitoimintaan liittyviä sairauksia, esimerkiksi kilpirauhasen ongelmat kuuluvat tähän kategoriaan. Kurssiin kuuluva diabeteksen hoito ja ravitsemus ovat toki jokaisen terveyskeskuslääkärin perustaitoja, mutta endokrinologiaan olisi ehkä ollut luontevampaa paneutua vasta suurempien sisätautiblokkien jälkeen.

    Neurologian ja neurokirurgian jaksoa odotin innolla. Neljä viikkoa (ja viikko kirurgialle) tuntui aivan liian lyhyeltä tämän mielenkiintoisen aihepiirin käsittelyyn. Tähän tosin saa tottua klinikassa muutenkin. Erikoisalat ovat pitkälle kehittyneitä tieteenhaaroja, joita pystytään perusopinnoissa käsittelemään vain pintapuolisesti. Tärkeintä on oppia tunnistamaan päivystykselliset hätätilanteet, diagnosoimaan sairaudet, tietää mitä ja miten voi hoitaa itse ja milloin potilas on ohjattava erikoissairaanhoidon piiriin.

    Helmikuussa oli edessä psykiatrian jakso. Aiemmin viidennen vuoden opintoihin kuulunut kurssi on minulle tuntemattomasta syystä siirretty kolmos-nelosvuoden kiertoon. Ehkä siksi, että psykiatriset ongelmat tulevat työssä varsin nopeasti vastaan ja meitä opiskelijoita on haluttu valmistaa sitä varten? Vaikka kahtiajaosta psykiatrian ja kehollisten eli somaattisten lääketieteen alojen välillä on pyritty eroon, kurssi erottuu muista klinikan jaksoista, onhan kyse pitkälti ihmisten henkisestä hyvinvoinnista. Monta kohtaamista jäi mieleen tästä kurssista ja psykiatria olisi kenties ala, jossa iästä ja elämänkokemuksesta olisi hyötyä, mutta koen silti, että omat vahvuuteni ovat jossain muualla.

    Kevään viimeinen kurssi käsitti neljä erikoisalaa: ortopedian ja traumatologian, käsikirurgian, fysiatrian ja plastiikkakirurgian. Kurssi oli intensiivinen ja aikatauluiltaan tähänastisista vaativin, mutta toisaalta tuki- ja liikuntaelinsairauksia, murtumia ja venähdyksiä selvitellessä oltiin niin ydinasioiden äärellä, ettei motivaatiota tarvinnut erikseen kaivella, vaikka kesälaitumet jo vähän kutittelivat. Ja ennen kuin joku kysyy, plastiikassa ei asennettu implantteja vaan keskityttiin palovammojen ja haavojen hoitoon. Omana toimenpiteenä saimme tehdä luomenpoiston itse rekrytoimallemme uhrille. Kirurgian aloista plastiikka on minusta tähän asti kiinnostavin, mutta erikoistumisen suhteen pelkään, että se juna meni jo…

    Harjoittelua tekonivelkirurgialla

    Jatkoin toukokuussa vielä ortopedian alalla tekemällä neliviikkoisen amanuenssipalvelun tekonivelleikkauksia avustaen. Amanuenssipalvelua kuuluu opintoihin pakollisena 4 kk, joista yhden on oltava kirurgian alan palvelua, yhden sisätauteja ja yhden terveyskeskuspalvelua, neljäs kuukausi on vapaavalintainen. Näiden suorittamisen voi aloittaa kolmannen vuoden opintojen jälkeen, ja minulla oli tavoitteena saada kirurgian palvelu suoritettua ensimmäisenä kesänäni. Avustajana pääsi seuraamaan tekonivelien tekoa aitiopaikalta. Tehtäväni oli toimia ylimääräisenä käsiparina, pitää raajaa ja instrumentteja oikeassa asennossa huolehtien samalla leikkausalueen siisteydestä. Välillä touhu kävi fyysiseksi, kun lonkkaniveliä otettiin ulos kuopastaan ja laitettiin taas paikoilleen. Aina silloin tällöin opiskelussa tulee tilanteita, joissa tekee mieli nipistää itseään, ja leikkauspöydän äärellä tuli pariin otteeseen mietittyä, mikä tarkkaan ottaen oli se tapahtumaketju, joka oli johtanut tähän tilanteeseen; että minä, sääkarttojen suojassa viihtyvä perheenäiti Vantaalta olin päätynyt leikkaussaliin pitelemään toisen ihmisen jalkaa kainalossani ja imuroimaan toisella kädellä leikkaushaavaa. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin harjoittelujaksostani valtavasti. Erityiskiitos tulee siitä, että meillä amanuensseilla oli selkeästi määritelty tehtävä, emmekä olleet vain tiellä leikkaussalissa. Jotkut olivat hankkineet kesäksi useammankin amanuenssipaikan, mutta itse jäin opiskeluista lomalle kesäkuun alussa. Perheen kesälomat ajavat vielä tässä vaiheessa työnteon edelle, ja sama pätee todennäköisesti myös ensi kesään.

    Erikoistumismörkö

    Paljon on kysytty, minkä alan erikoislääkäri minusta tulee. Näistä opinnoista ei tule vielä minkään alan, kuusivuotinen koulutus tähtää yleislääkärin koulutukseen. Valtaosa lääkäreistä erikoistuu kuitenkin jossain vaiheessa peruskoulutuksen jälkeen. Erikoisaloja on yli 50. Olin ajatellut, että kliinisessä vaiheessa minulle varmaankin kirkastuu, mihin haluan mahdollisesti erikoistua. Toistaiseksi näin ei ole käynyt. Alat ovat tuntuneet lähes yhtä lailla kiinnostavilta, joten poissulkutaktiikastakaan ei ole ollut apua. Kevään aikana lietsoin itseni jopa pienimuotoiseen paniikkiin, kun sain päähäni, että mikäli haluan erikoistumaan jollekin suosituista ja kovin kilpailluista aloista (kiitos neurokirurgian jakso ja plastiikkakirurgia), minun on tehtävä ratkaisu saman tien ja ryhdyttävä mieluiten valmistelemaan väitöskirjaa alalta. Kevään ja kesän aikana olen kuitenkin rauhoittunut. Opiskelemaan hakeutuessani ihanteeni on ollut olla hyvä generalisti, siis yleislääkäri. Se on edelleen tavoitteeni. On luonnollista, että klinikkaopetus nostaa esiin erikoistumista, mutta tosiasiassa opintojen tarkoitus on tuottaa taitavia yleislääkäreitä. Hoidan siis ensiksi perusopinnot ja mietin erikoistumista sitten, jos se tulee ajankohtaiseksi. Ehkä tässä jäljellä olevien opiskeluvuosien aikana koen vielä suuren kirkastumisen, ehkä en. Ehkä otan lisensiaatin paperit ja juoksen. Ja niin, tosiaan, yleislääketieteeseenkin voi erikoistua.

    Nelosvuosi alkoi elokuun loppupuolella ja syöpä-, veri- ja reumasairauksien kurssi on jo kääntymässä loppusuoralle. Yritän aina välillä päivitellä opiskelukuulumiset tänne, mutta vinkkinä jos kiinnostaa seurailla opiskelujuttuja ja valkotakkiselfieitä, niitä päivittyy useimmin Instagram Storiesiin (ja sieltä ne myös häviävät 24 tunnin kuluessa, kuten pelin henki määrää). Storyjen puolelle on lisäksi suunnitelmissa kysy niin vastaan -sessio opiskeluaiheesta, mutta kommenttiboksi alla kuuntelee toki myös!


  • Uusi koululaukku ja sen kaksitoista kriteeriä

    Koulu- ja työpäivinä joutuu välillä kuljettamaan mukanaan paljon tavaraa, ja olin jo pitkään etsinyt tarpeisiini sopivaa laukkua. Minulla oli sille aika tarkat kriteerit, vähän turhankin tiukat. Haussa oli (1) laadukas ja ajaton olalla kannettava nahkalaukku, jossa olisi (2) riittävästi tilaa ainakin läppärille, vaihtokengille ja juomapullolle. Sisäosan tulisi olla yksi tilava osasto ja sen reunoilla (3) useita vetoketjullisia taskuja avaimille ja muille pikkuesineille sekä tietysti avoin kännykkätasku. Laukun (4) ei tarvitsisi olla päältä vetoketjulla suljettava, ja on oikeastaan aika hankalaa, jos aina pitää avata vetoketju ottaessaan laukusta jotain. Toisaalta ihmisjoukoissa tuntuu vähän epämiellyttävältä kuljetella ylhäältä täysin avonaista laukkua, mikä sulki pois kauppakassimallit.

    Materiaalin toivoin olevan (5) paksua ja mieluiten tekstuurillista nahkaa, jossa pienet naarmut eivät näkyisi. (6) Kankainen sisävuori on mielestäni nahkalaukuissa välttämätön. (7) Olkahihnojen tulisi olla tukevat ja paksut, jotta ne eivät venyisi silloinkaan, kun laukku on täynnä tavaraa. Monissa tote-mallisissa laukuissa on mielestäni aika kapeat ja ohuet olkahihnat laukun tilavuuteen nähden. Aiemmin vaatimuksiini olisi kuulunut myös erillinen crossbody-hihna, sillä pienten lasten kanssa kulkiessa ja rattaita työntäessä on hyvä pitää kädet vapaina, mutta tämä vaihe alkaa onneksi olla meillä historiaa. Värin suhteen arvoin käytännöllisen (8) konjakinruskean ja klassisen mustan välillä. (9) Metalliosien halusin mieluiten olevan hopeanväriset ja huomaamattomat, (10) eikä laukussa saisi olla muutenkaan isoja logoja. Ulkomuodolta hain myös tiettyä (11) kasuaalisuutta – laukkua, jota voisi kantaa, oli jalassa sitten korkkarit tai lenkkarit.

    Ja tämä kaikki (12) ilman nelinumeroista hintalappua, kiitos.

    Ei ihme, että sopivaa yksilöä ei heti tullut vastaan. Jossain vaiheessa olin iskenyt silmäni Tory Burchin Half Moon Satcheliin, mutta se vedettiin pois myynnistä reilu vuosi sitten kesällä. Keväällä Half Moon kuitenkin palasi valikoimiin uudistuneena, ja nyt se käsittää kokonaisen sarjan erikokoisia laukkuja. Itse päädyin malliston laukuista tilavimpaan, Half Moon Toteen konjakinruskeana. Toive hopeanvärisistä metalliosista ei toteutunut, mutta muuten Half Moon Tote täyttää kriteerit ja on ollut lähes päivittäisessä käytössä jo kuukauden ajan.


    Yksi Half Moon Toten parhaista puolista on, että sitä voi vähän muunnella tilanteen mukaan. Joinain päivinä joudun kantamaan mukanani melkoista kuormaa läppäristä vaihtovaatteisiin ja silloin laukun koko kapasiteetti on käytössä. Kun taas on liikkeellä kevyemmällä varustuksella, laukun reunat voi kuroa kiinni pienellä nappihihanalla, jolloin se onkin ikään kuin bucket bag. Yläosa napsahtaa vielä vaivattomasti kiinni nahan sisässä olevien magneettien avulla, jolloin laukku on oikeastaan aika siro ulkomuodoltaan (ainakin, jos ei ole pakannut sitä niin täyteen tavaraa kuin minä näissä kuvissa).

    Tulipa pidettyä melkoinen mainospuhe. Mutta joo, olen ostokseeni ainakin toistaiseksi tyytyväinen ja kyllä sitä pitkään harkitsinkin. Niinhän se usein on, että kuin liian tarkkaan tietää, mitä hakee, sen löytäminen muuttuu aina vain vaikeammaksi. Onko siellä muita pohdiskelijoita ja harkitsijoita?