-
Viime aikoina luettua (tai pikemminkin kuunneltua)
Tämä postaus on aloitettava tunnustamalla, että viime vuosina en ole lukenut kovinkaan paljon. Jos ei siis lasketa tenttikirjoja ja Terveysporttia. Suurin osa kuluttamistani teksteistä on ollut hädin tuskin lehtiartikkelin mittaisia. Äänikirjojen myötä on kuitenkin tullut luettua tai siis kuunneltua edes jotain. Kuuntelen kirjoja lähinnä kotitöitä tehdessäni tai pitemmillä automatkoilla, kävelylenkit pyhitän mieluiten hiljaisuudelle. Kirjat sulkevat minut omaan kuplaani ja auttavat keskittymään tylsään tehtävään. On jopa hieman pelottavaa, miten nykyään on vaikea ryhtyä siivoamaan tai laittamaan ruokaa, jos korvissa ei ole kiinnostavaa tarinaa. Tylsyyttäkin pitäisi pystyä sietämään.
Mutta tässä siis kolme viimeaikaista tuttavuutta, sellaista, jotka hieman keskittymisrajoitteinenkin kuunteli loppuun asti:
Mikko Kivimäen ÄO 131. Suurin osa kuuntelemistani kirjoista on jonkin sortin tietokirjallisuutta, mutta listan aloittaa kuitenkin kaunokirjallinen teos. Tai ehkä se on kaunokirjallisuuden muotoon puettu tietokirja, ainakin siinä on lähdeluettelo. Kivimäki on myös toimittaja, jonka mielenkiinnon kohteisiin kuuluu älykkyystutkimus. Kirjan yksi teeseistä on, että älykkyydestä ja sen merkityksestä puhuminen on yhteiskunnassamme tabu. Kirjan päähenkilö on älykäs mutta sosiaalisesti hieman kömpelö mies ja tarinasta kehkeytyy lopulta miikanousiaismainen farssi. Hauskaa oli sekin, että kirjan tapahtumat sijoittuvat samoille Alppilan kulmille, joissa itse asuin vuosituhannen alussa.
Anna Kontulan Pikkuporvarit. Tähän oli pakko tarttua, vaikka pelkäsin, ettei se ole kannaltani mairittelevaa luettavaa. Saatanhan blogeineni ja mankeleineni hyvinkin olla pikkuporvari, kirjassa kuvailtu ”joutilas valkoinen nainen valkoisessa sohvakalustossa”, tosin toivon olevani ajatusmaailmaltani hivenen avarakatseisempi kuin Kontula kuvailee. Lopuksi päästään odotetusti kapitalismin kritiikkiin. Lue, etenkin jos kaipaat pientä itsetutkiskelua vuoden alkuun.
Mikko Hyppösen Internet. Kirja koostuu lyhyistä, anekdoottisista luvuista, joissa Hyppönen kertoo sekä internetin että tavallaan myös oman historiansa netin alkuhämäristä nykypäivään. Hauska ja opettavainen! Tämän kirjan kuunneltuani tiedän vihdoinkin, mitä Bitcoinit ovat ja miten niitä louhitaan.
Onko siellä hyviä lukusuosituksia alkuvuoteen?
Ei kommentteja artikkeliin Viime aikoina luettua (tai pikemminkin kuunneltua) -
Paketista paljastunutta
Kotona taas! Järjestelen joulun jälkeistä kaaosta – no, kaaos on hieman voimakas sana, mutta puran siis matkalaukkuja, pakkaan pois koristeita ja ihmettelen, mitä tehdä puoliksi syödyille jouluherkuille. Suunnitelmissa on myös retki pahvinkierrätyspisteelle, joka epäilemättä pursuilee ääriään myöten. Yksi pahvipaketista paljastunut juttu on keittiön tasolla lepäävää hiilihapotuslaite. Tämä on siis vähän kuin Sodastream, mutta kiiltävän teräsrungon takana piilee ruotsalaismerkki Aarke. En olisi ikinä uskonut omistavani tällaista laitetta enkä ole muutenkaan erityisesti kivennäisvesien perään, mutta oma hanavesi onkin hiilihapotettuna yllättävän hyvää! Ehkä tämän avulla onnistun vapautumaan Pepsi Max -addiktiostani…
Paketista paljastuivat myös iki-ihanat kirjoneulesukat, kiitos Tuttis! Olen haaveillut neulovani tällaiset itse, mutta kaikki viime vuosien neulomukseni ovat päätyneet UFOiksi (= UnFinished Object). Näistä tulee varmasti jokatalviset suosikkini.
Kaunista käsityötä ovat myös nämä Amforan kulhot, jotka eivät ole oikeastaan joulu- vaan syntymäpäivälahja, täytin siis vuosia muutama päivä sitten. Anoppi kertoi, että ne on maalattu vasemmalla kädellä – siis ihan oikeasti vasemmalla, jotta maalausjälki ei olisi liian täydellinen. No huh, joidenkin vasurit ovat tarkempia kuin toisten, sillä japanilaishenkiset kuviot ovat kerrassaan upeat.
Kuten näkyy, perjantaipuskaksi ei löytynyt haaveilemiani tulppaaneja mutta valkoiset ruusut tuovat saman alkuvuoden fiiliksen ja ovat todennäköisesti myös kestävämpää laatua. Hyvää viikonloppua sinne ruutujen taakse! Tänään tulee varmasti seurattua uutisia tavallista tarkemmin, jotta tietää, millainen arki odottaa maanantaina. Jännitetäänkö muissa koululaisperheissä ensi viikon kuvioita?
-
Talven ultimaattinen feelgood-sarja
Kai te olette jo kaikki katsoneet kauden suosikkisarjaa, tarinaa neljän naisen ystävyydestä, vaihtelevista miessuhteista ja paikkansa löytämisestä uudessa elämänvaiheessa? Ja nyt en siis viittaa And Just Like Thatiin vaan vuosina 1985-1992 kuvattuun Golden Girlsiin eli Tyttökullat-sarjaan, jonka kaikki seitsemän tuotantokautta löytyvät Disneyplussasta. Toki Tyttökullat on kaikin tavoin aikakautensa tuote, eikä jokainen juonenkäänne ole ikääntynyt yhtä kauniisti kuin tyttökultien näyttelijät. Silti väittäisin, että sarja on kestänyt ajan hammasta paremmin kuin monet muut ajankohdan sitcomit.
Voidaanko puhua hetki sarjan puvustuksesta? Kasarimuoti näyttäytyy Tyttökultien yllä kauneimmillaan: pastellisävyjä, olkatoppauksia, väljiä neulepuseroita, pikeepaitoja pystyyn nostettuine kauluksineen, helminauhoja ja twinsettejä. Yöpuvut ovat pitkähelmaisia ja röyhelökauluksisia ja kullakin rouvalla tuntuu olevat vaatekomerossaan loputon määrä erilaisia aamutakkeja. Bungalow-talo Miamissa on vähintään yhtä upea ja sisustettu rottinkihuonekaluin, runsain viherkasvein ja art deco -henkisin yksityiskohdin. Blanchen vehkakuosinen makuuhuone on aivan mieletön.
Ja sitten taas halataan. Ruoka ja syöminen on sarjassa keskeisessä roolissa ja internetin tietojen mukaan Tyttökullat nauttivat seitsemän tuotantokauden aikana juustokakkua noin 100 kertaa. Talven ultimaattinen feelgood-sarja on tässä!
-
Loppiaisaatto Laukaassa
Hieman unelias päivä täällä tänään. Tarkoitus oli viedä pojat laskettelemaan Laajavuoreen, mutta he valitsivatkin mielummin vanhempieni pihassa olevan täyttömäen. Kyseinen täyttömäki on siis hyvällä lykyllä ehkä reilun metrin korkuinen huippu mutta oli se pulkkamäki lapsena minullekin.
Kiersin päiväkävelyllä kameran kanssa kaikki suosikkipaikkani: hevoshaan kotini lähellä, kirkonmäen ja hautausmaan reunan, pappilan pellolle rakennetun asuntomessualueen sekä satamarannan.
Idylliset kuvat eivät kerro koko totuutta tästä keskisuomalaisesta taajamasta. Kehitys on merkinnyt laatikkomarkettien saartamia liikenneympyröitä ja kosteusvaurioista kärsineiden vanhojen maamerkkien jyräämistä. Maan tasalle on vedetty niin vanha ala-asteeni kuin seurakuntatalo, jossa lukemattomia kertoja niiasin flyygelin äärellä, paistoin pullaa partiojuhlissa ja kirjoitin ylioppilaaksi. Seuraavana on ilmeisesti lähdössä kunnantalo. Mutta joo, paljon hyvääkin on varmasti tehty ja onnistuttu pitämään muuttovirta positiivisena. Aika hyvin kirkonkylältä, johon vedettiin kunnon tieyhteys Jyväskylästä vasta 40 vuotta sitten.
Tähän loppuun oli tulossa voimaantunut julistus siitä, että huomenna ajan kotiin, pakkaan joulun pois, ostan ison tulppaanikimpun ja starttaan tämän vuoden toden teolla. Mutta juuri tuli tieto, että STM aikoo ehdottaa etäkoulua ensi viikosta alkaen. Hohhoijakkaa, tässäkö sitä taas ollaan.
-
Lumisella matkalla Länsi-Suomen halki
Päivällä ajoin poikien kanssa Seinäjoelta vanhempieni luo Keski-Suomeen. Lunta pyrytti suurimman osan matkasta, mutta huono ajokelikään ei haitannut, kun sai ajaa rauhassa hiljaisia teitä. Pidän oikeastaan todella paljon autoilusta ja sen tuomasta vapauden tunteesta, eikä minua haittaa ajaa pitkääkään matkaa, etenkään, jos sen saa tehdä hyvässä seurassa tai jopa omassa parhaassa seurassa.
Nämä reitit Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Suomen välillä ovat tuttuja jo lapsuudesta, jolloin matka vei äitini lapsuudenkotiin Lapualle. Nykyään kuljen itse ympyrää Vantaa-Seinäjoki-Laukaa-Vantaa milloin myötä-, milloin vastapäivään. Etenkin silloin, kun olen poikien kanssa kolmestaan liikkeellä, teemme usein pysähdyksiä nähtävyyksien ja ”nähtävyyksien” äärelle. Näiltä seuduilta löytyy esimerkiksi Ähtärin eläinpuisto, Haapamäen höyryveturipuisto (poikien suosikki) sekä Mänttä-Vilppulan Serlachius-museo (äidin suosikki).
Tänään kävimme ensin täydentämässä matkaeväitämme Tuurin kyläkaupassa, joka oli näin tammikuun alkupäivinä lähes autio. (Pojat olivat ihmeissään paikan Las Vegas -henkisestä sisustuksesta. Kerroin, että sen omistava henkilö on vähän niin kuin Suomen Jeff Bezos, minkä jälkeen TikTok-sukupolven edustajat nyökyttelivät ymmärtäväisinä.) Toinen pysähdyspaikkamme oli Petäjäveden vanha kirkko, Unescon maailmanperintökohteeksikin yltänyt puukirkko 1700-luvulta. Kohde on auki vain kesäisin, mutta ulkopuolikin oli näkemisen arvoinen etenkin näin ihanan lumisena päivänä.
Poikien pipot Superyellow
Onneksi matka taittui turvallisesti. Liikkeellä olo on mukavaa, mutta en ole kyllä yhtään hyvä tässä kyläilyjutussa, kauhea koti-ikävä koko ajan!
-
Mammalan joulunaikaa
Ajoimme eilen tänne Seinäjoen mammalaan pariksi päiväksi. Täälläkin joulu saa näkyä loppiaiseen asti ja koti on täynnä kauniita jouluisia yksityiskohtia, kynttilöitä ja kukka-asetelmia. Erityisen ihana minusta on ruokailutila, jossa pöydän yläpuolella riippuvat klassiset hissivalaisimet ovat saaneet kumppanikseen Päivi-anopin tekemiä keraamisia joulutähtiä. Myös kuusessa on koristeena keraamisia ruusukkeita.
Perinteisen tuomaanristin haluan hankkia myös oman joulukodin koristeeksi.
Vuoden ensimmäisten päivien vietto jatkuu näissä rauhallisissa merkeissä. Mies joutuu palaamaan huomenna töihin, mutta minä jatkan matkaa poikien kanssa Keski-Suomeen. Joululomani jatkuu vielä tämän viikon, ensi maanantaina pojat palaavat kouluun. Nyt kun en enää ole lääkiksen lukujärjestyksissä kiinni ja saan tunti- ja keikkatyöläisenä melko vapaasti vaikuttaa työaikoihini, aion entistäkin enemmän panostaa siihen, että olisin vapaalla koulujen loma-aikoihin. Tietenkään en voi pitää kymmenviikkoista kesälomaa, mutta syys- ja talvilomaviikot sekä joulun välipäivät yritän rauhoittaa työnteolta.
-
Mutta mitä tapahtui otsatukalle?
Minne kaikki ihanat otsatukat häviävät niin nopeasti, mietin reilu vuosi sitten, kun harkitsin itse otsatukan leikkaamista. Niitä kehutaan kovasti ja ne näyttävät kovin sieviltä kantajillaan, mutta kuitenkin jo muutaman kuukauden kuluttua ne ovat kadonneet. Kävi ilmi, että omakin otsatukkani oli kovin katoavaista laatua siitäkin huolimatta, että lopulta pidin siitä kovasti.
Alku oli kivikkoinen. Jo näistä ensimmäisistä kuvista käy ilmi, mikä oli vialla: otsatukka oli liian lyhyt. Sanoin kampaajalle, että haluaisin kulmakarvojen näkyvän, mutta oikea ratkaisu olisi kuitenkin ollut hieman kulmien yllä roikkuva otsis. Toki aika korjasi tämän ongelman varsin nopeasti.
Seuraavassa inkarnaatiossaan otsatukka oli pitempi, sivuun vedettävä verho. Tästä mallista pidin oikeastaan eniten. Välillä otsista kyllä trimmattiin sen malliseksi, että voisin edelleen pitää sitä suoraan otsalle taivutettuna, mutta jostain syystä kampasin sen kuitenkin aina sivuun. Sivumallissa oli kuitenkin vähän tylsää se, että toinen puoli otsasta jäi niin paljaaksi aukoksi otsatukkapuolen rinnalla. Tätä yritettiin korjata siirtämällä jakaus keskelle, tarkoitus oli kasvattaa ”sivuverhot” jakauksen molemmin puolin. Kokeilu kesti noin 24 tuntia, jonka jälkeen siirsin jakauksen takaisin sivuun.
Loppuvuoden kuvissa käykin jo hyvin ilmi, että olin luopunut otsatukasta ja hiusmalli on palaamassa vanhaan tuttuun. Minulla on edelleen hiuksissa ns. slaavitukkaa oleva teippituuhennus, johon olen ollut todella tyytyväinen. Käyn kampaajalla tyvivärissä neljän viikon välein, ja joka toisella kerralla teipit irrotetaan, puhdistetaan ja kiinnitetään uudelleen hiusten tyveen ja sitten latvat tasoitetaan. Uusia puntteja on hankittu 8-10 kk:n välein, mutta osin teippilisäkkeet ovat kestäneet niin hyvin, että ne ovat olleet käytössä pitempäänkin. Käyttöikää rajoittaa lähinnä se, että joka noston ja leikkauksen yhteydessä lisäkkeet lyhenevät hieman.
Otsatukka hävisi kai siksi, että se oli pesuineen ja laittamisineen liian työläs ylläpitää arkisin. Samoin säätäminen suoran ja sivuunvedettävän otsatukan välillä kriisiytti tukkatilanteen. Pidin kyllä siitä, miten otsis kehysti kasvoja (ja peitti otsajuonteet). Mutta oletteko kuulleet, että vaikka otsatukilla onkin taipumus kadota, niillä on myös taipumus ilmestyä uudelleen? Näissäkin kuvissa otsis näyttää aika kivalta…
-
Blogin 10-vuotispäivä
”Aloitan tämän blogin joululahjana itselleni”, kirjoitin 1.1.2012. Mikään päähänpisto se ei ollut, sillä olin pitkin syksyä suunnitellut blogin avaamista ja muutama lähtöyritys oli jo ollut. Joululahjaksi olin toivonut ja saanut isältäni järjestelmäkameran ja veljeltä siihen vielä suuriaukkoisen 50 mm:n kiinteän objektiivin, jolla valoisat, pehmeätaustaiset blogikuvat syntyivät helposti. Blogi oli ikään kuin jatke nuoruusvuosien päiväkirjoille, toki julkisempi ja silotellumpi, mutta tallentaisi kuitenkin elämän tärkeimmät käänteet – ainakin ne, jotka haluaisin muistaa. Lisäksi halusin osaksi blogiyhteisöä, jota olin jo pitkään seurannut hiljaisen lukijan paikalta.
Vuonna 2012 se yhteisö oli vahva. Useimmat pitivät blogiaan Blogger-palvelussa, jossa liityttiin blogien lukijaksi, kommentoitiin toisten postauksia ja oman blogin reunaan saattoi luoda linkkilistan, jossa näkyivät omien blogisuosikkien uusimmat postaukset. Sitä kautta tuoreen bloggaajan oli helppo sujahtaa joukkoon mukaan ja saada lukijoita. Näin minäkin tulin mukaan ja olin onnesta ymmyrkäisenä, kun pitkään ihailemani bloggaajat liittyivät lukemaan minun blogiani ja jopa lisäsivät sen bloginsa sivupalkkiin.
Blogger oli sosiaalinen media, vaikka en sitä silloin sellaisena ajatellut. Facebook oli jo vahva, Instagram tulossa ja ensimmäiset kaupalliset blogiportaalitkin perustettu. Somevaikuttamiset ensimmäiset portaat olivat tukevasti paikallaan ja nyt tiedämmekin, mihin kaikkeen hyvään ja huonoon se on johtanut. Blogien puolesta olen hieman surullinen, vaikka onkin turha haikailla kymmenen vuoden takaista internetiä takaisin. Nina avasi ajatuksiaan blogeista jokin aika sitten ja allekirjoitan suuren osan niistä. Ei, bloggaaminen ei ole kuollut, mutta kyllä blogit on julkaisukanavana hieman unohdettu. Bloggerkin mennä porskuttaa ja harrastebloggaaminen on siellä edelleen voimissaan, mutta kaikki yhtään vakavammin aiheeseen vihkiytyneet ovat siirtäneet bloginsa muille alustoille.
Tänään on blogini 10-vuotispäivä, mutta en voi sanoa bloganneeni kymmentä vuotta. Olen sekä suunnitellusti että suunnittelematta pitänyt useiden kuukausien taukoja ja pariin otteeseen olen itsekin uskonut lopettaneeni koko blogin. Sittemmin olen opetellut lepäämään, en lopettamaan, kun postausten luominen on alkanut tuntua työläältä. Välillä juttu on kuitenkin luistanut paremmin, ja 10 vuoden tuloksena blogissa on 647 julkaistua postausta ja moninkertainen määrä valokuvia. Jos teitä kiinnostaa sukeltaa arkistoihin, ne ovat helpoiten luettavissa blogin desktop-version sivupalkissa näkyvän valikon kautta.
Mekko Esprit, kengät Ted Baker
Pidän blogista julkaisukanavana siksi, että teidät kaikki on kutsuttu lukemaan blogia, mutta kenenkään ei ole pakko klikata tänne. Suurimmalle osalle meistä on tuttua se automatisoitunut liikerata, jolla avamme Instagramin kännykästä ja alamme selata loputonta kuvavirtaa toisten elämän kohokohdista. Toisaalta oikean hetken tullen seuraan mielelläni, mitä ihmiset, joita olen seurannut vuosikaudet ja joita pidän ikään kuin virtuaaliystävinäni, ovat puuhanneet. En vain halua vahdata 24/7, mitä he ovat Instagramin stooreihinsa päivittäneet, apua! Haluaisin, että blogini olisi paikka, jonne tulisitte sitten, kun hetki on teille sopiva ja haluaisitte kurkata, mitä Lisbetille (ja muille blogikavereillenne) kuuluu. En haluaisi edes mainostaa postauksiani somessa, mutta se on hakukoneoptimoinnin ohella lähes ainoa tapa tuoda blogiin liikennettä.
Haluan uskoa, että kiinnostava sisältö löytää kohteensa kanavasta riippumatta, oli se sitten suoratoistopalvelu, painettu kirja, somevideo tai blogi. Lukijan pohdittavaksi jää, ovatko minun henkilökohtaisen elämäni käänteet ja vaateostokseni kiinnostavaa sisältöä.
Hyvää uutta blogivuosikymmentä lisbet e.:lle ja hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoilleni! Kiitos kun olette siellä!
-
Tapaninpäivän otoksia
En ottanut jouluna kuvan kuvaa – en edes kännykällä – mutta tässä muutama otos tapaninpäivän valossa. Olemme viettäneet joulua kotona perinteitä huolellisesti noudattaen. Koristeita ei meillä siivota pois ennen loppiaista, mutta nautin silti siitä, kun juhlan jälkeen saa kääntää kasvot kohti tulevaa. Olin ennen joulua aika väsynyt, olo oli kuin tervaan takertuneella hyönteisellä. Vaikka kuinka ponnistelin päivästä toiseen, paljon jäi tekemättä, joulun, opiskeluiden ja muunkin suhteen. Mutta onneksi on elämää myös joulun jälkeen. Tänään oli jo tutumpi olo, helpompi, kevyempi.
Omakuvan otin aatonaattona yhteen pieneen lehtijuttuun, johon toivottiin ajankohtaista kasvokuvaa. Olen törmännyt viime vuosina useaan otteeseen käytäntöön pyytää kuvitusta haastateltavalta itseltään, mille aina vähän pyörittelen silmiäni. Ensisijaisesti ajattelen, että kuvien järjestäminen on julkaisun itsensä vastuulla, ja eikö siinä ole hitunen ammattiylpeyttäkin, ettei mitä tahansa kännykkäräpsyä hyväksy painettavaksi? Toisaalta tunnen kyllä hyvin toimitusten kapenevat resurssit. Lopulta nielen ylpeyteni ja tartun kameraan, olenhan tätä nykyä varsin harjaantunut omakuvien ottaja.
Viimeisenä vielä otos olohuoneen uudesta riippuvalaisimesta. Edellisessä postauksessa nähdyistä vaihtoehdoista päädyimme tähän Nemo Lightningin moderniin kattokruunuun, joka mukavasti täyttää olohuoneen korkeaa tilaa. Parempia kuvia olohuoneesta saatte, kun (jos?) löydän laajakulmaisemman linssini, sillä näytän pistäneen sen johonkin hyvin varmaan piiloon.
Nyt pieni reippailu pakkasillassa, kuullaan pian uudestaan!
