No heipä hei, ystävät! Vihdoin koittaa päivä, jolloin saan uutiset kakistettua myös tänne blogiin: olen onnellisesti ja tukevasti raskaana. Pariin otteeseen olen jo tämän postauksen aloittanut ja lopettanut. En oikein itsekään tiedä, miksi asiasta on ollut niin työläs kirjoittaa, sillä mikään salaisuushan tämä ei ole ollut enää pitkään aikaan. Varmasti moni teistä lukijoista on jo asiain tilan todennut tv-ruudusta tai lehdistä. Onnistuinko silti yllättämään jonkun? Kriittiset mitat tulevat tässä: viikkoja on täynnä 30, joten meneillään on raskauden viimeinen kolmannes. Arvioitu saapumisaika on syyskuun puolivälin paikkeilla. Ja olen siis 43-vuotias ja tulevat isoveljet 9 ja 12. Ikäeroa sisaruksiin tulee sen verran, että iltatähdestä voitaneen puhua.

Tällä hetkellä kaikki on ihan ok. Alkuraskautta leimasi edellisestä raskaudesta tuttu etova olo ja voimattomuus, jotka kuitenkin helpottivat oppikirjamaisesti 12. raskausviikon tienoilla. Keskiraskaudessa olen ollut kohtalaisen hyvävointinen, mutta ei tämä ihan yhtä kepeästi suju kuin kymmenen vuotta sitten. Maha on kasvanut hyvissä ajoin ja tekee minusta kömpelön, hengästyn helposti ja liitoskivut ovat vaivanneet lähes alusta asti. Keväästä alkaen olisi ollut paljon intoa puuhailla pihalla, mutta tulen puutarhahommista tosi kivuliaaksi ja yksi pihatyöpäivä johtaa helposti toiseen sohvalla vietettyyn. Töissä olen sinänsä jaksanut hyvin, pitkä istuminen kuitenkin rasittaa sekä vatsaa että selkää. Päivystysvuorot lääkärinä lopetinkin suosiolla toukokuun jälkeen.

Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun olen koko kesän raskaana. Minua ei lainkaan haittaa, jos loppukesä on viileä ja sateinen, pahoittelut vain kaikille lomailijoille. En normaalistikaan nauti kolmenkympin lämpötiloista, ja tällä kertaa kesän ensimmäinen helleaalto yhdistyi osaltani koronan sairastamiseen. Helle, korona ja raskaus, siinäpä kombo, jota en suosittele kenellekään! Itse koronatauti oli kuitenkin kohdallani sellainen, jota kai kutsuttaisiin lieväksi, toipuminen on vain ollut hidasta. Eniten harmittavat uusiksi menneet lomasuunnitelmat.

Ruikutuksen jälkeen lienee hyvä todeta, että pohjimmiltani olen kiitollinen siitä, että oli ylipäätään mahdollista tulla raskaaksi tässä iässä ja että tähänastinen odotus on sujunut mutkattomasti. Tietysti viimeinen kolmannes ja tuleva synnytys jännittävät jonkin verran ja se mietityttää myös, miten palaudun raskaudesta tällä kertaa. Puhumattakaan siitä, millainen tyyppi on saapumassa perheemme viidenneksi jäseneksi! Sukupuolta emme tälläkään kertaa ole selvittäneet. Moni ehkä ajattelee, että haaveilen tytöstä kahden pojan seuraksi, mutta suoraan sanoen minulla ei ole asiasta sen kummempaa toivetta. On ihanaa ajatella odottavansa vain ”vauvaa”.

Koen olevani pienen selityksen velkaa etenkin teille, jotka ovat blogiani pitempään lukeneet. Ehkäpä muistatte tämän vanhan blogipostauksen, jossa totesin perheemme lapsiluvun jäävän kahteen. (Kannattaa muuten lukea myös postauksen kommenttiosasto, siellä on liuta ihanan avoimia ja rehellisiä lukijakommentteja.) Mitä siis tapahtui ajatukselle, että kaksi lasta on riittävästi?

Lyhyt vastaus: aika kului ja elämäntilanne muuttui. Pitkä vastaus: en todellakaan olisi tuolloin vuonna 2017 jaksanut vastaanottaa uutta pientä perheeseemme. Pikkulapsiarjen työläimmät vuodet olivat kyllä helpottamassa, mutta työssäkäyvien vanhempien arki lukuisine sivuprojekteineen – osa välttämättömiä, osa vapaaehtoisia – vei sillä hetkellä kaikki resurssit ja enemmänkin. Aikaa vierähti ja lapsentekoikkuna tuntui lopullisesti sulkeutuvan.

Jossain koronavuosien tienoilla ajatus alkoi kuitenkin kyteä. Pojat kasvoivat ja yhtäkkiä ketään ei enää tarvinnutkaan vahtia hiekkalaatikolla tai saatella päiväkodin ovelle, mikä oli ihanaa, mutta samanaikaisesti huomasin, etten vielä ollutkaan valmis päästämään irti pikkulapsivuosista. Opinnot kääntyivät loppusuoralle, välivuoden jälkeen paineet pienenivät, pääkoppa tuulettui ja taloudellinen tilannekin samanaikaisesti koheni. Toisin sanoen koen, että resurssit (ajalliset, taloudelliset, henkiset) perheenlisäykseen ovat nyt paremmat ja minusta olisi valheellista väittää, etteikö lapsiluku olisi suuressa määrin resurssikysymys. Aiemmin olin kokenut, että pikkusisarus olisi jotenkin pois kahdelta muulta lapseltamme, mutta viime vuodet ovat omalla kohdallakin osoittaneet, miten tärkeitä sisarussuhteet ovat läpi elämän. Ne jäävät perheestämme jäljelle, sitten kun minusta ja miehestäni aika jättää.

Olin myös ajatellut, etten halua olla ”vanha” äiti ja että raskaus 35 ikävuoden jälkeen olisi liian riskialtista hommaa. Mutta siinäpä minä olin reilu nelikymppisenä, uuteen ammattiin valmistumassa, enkä lainkaan kokenut, että aikani olisi mennyt ja jäljellä olisi enää vaihdevuosien ja eläkepäivien odottelu. Miehenikin on, ihanaa kyllä, pitänyt aina ovea auki kolmannelle lapselle. Uteliaisuus voitti ja halusin nähdä, tulisinko vielä raskaaksi. Ihan nopeasti se ei käynyt – ehdimme yrittää liki vuoden verran – mutta lopulta raskaustesti näytti positiivista tammikuun alussa. Oli kuumottavaa varata ensimmäistä neuvola-aikaa samalle tutulle terveydenhoitajalle, jonka jo kerran hyvästelin kuopuksen siirtyessa kouluterveydenhuoltoon, mutta neuvolassa minuun ei ole suhtauduttu mitenkään poikkeavana saati riskisynnyttäjänä, mikä on ollut jotenkin tosi raikasta.

(Lapsiluvusta puhuttaessa on tuotava esiin se seikka, että ymmärrän toki, ettei tätä asiaa suinkaan sanele pelkkä yksilön tahto, vaan kuviot voivat olla aika monimutkaiset. Kirjoitan nyt siis vain omasta kokemuksestani.)

Tässä sitä siis ollaan, kuvista voi vähän aavistella vatsan kokoa tällä hetkellä. Kesähelteillä ei ole tehnyt mieli pukea ylle mitään epämukavaa tai kiristävää ja tämä kaunis Kuusaman Meira-mekko on ollut ahkerassa käytössä. Kiitos taas tädille ihanasta kesälahjasta, johon olen hyvin mahtunut, vaikkei kyse varsinaisesta äitiysvaatteesta olekaan!

Toivottavasti saan tämän postauksen julkaistuani jonkin lukon auki ja voin päivitellä meidän kesäkuulumisiamme tänne vähän tiheämmin. Mitään suurta ja ihmeellistä ei toisaalta ole tiedossa, sillä pitkät lento- ja automatkat alkavat olla kohdallani no-no ja miehen kanssa yhteiset kesälomaviikot käytimmekin jo tunnollisesti koronaa sairastaen. Onneksi ehdimme toukokuun puolella viettää pientä babymoonia Kreetalla, niin ei tämä Vantaalle jumittuminen kovasti harmita. Kuullaan siis pian! Sattuuko siellä muuten olemaan muita nelikymppisiä odottajia langoilla?